Tiistaina käytiin taas silmätarkissa Ansan kanssa. Saatiin hyviä uutisia: PRA epäilys vaihtuu terveeksi, koska muutoksia ei ole kahteen vuoteen tullut. Ei siis ainakaan heti ole sokeutumisen vaaraa, mutta kyllähän tossa jotain outoa on, koska emällä on kuitenkin ollut PRA ja isällä ja sisarella Ansan kaltaisia muutoksia. Mutta en mä sen enempää ala asiaa murehtia. koira näkee hyvin ja jalostuksestahan noi on poissa jo muusta syystä.

Ja saako sitten taas hehkuttaa pentua? Se on vaan niin ihmeellinen. Ei tuhoa mitään, ei metelöi, on sisäsiisti, joskin näihin tietysti vaikuttaa myös se, että mulla ei oo muuta elämää kuin vahtia sen touhuja. Mutta kuitenkin, sen voi esimerkiksi jättää autoon odottamaan vapaasti, siellä se sitten nukkuu kippuralla kuskin penkillä ihan rauhassa. Aamuisin koitan pidentää sen yksinoloaikaa omalla puolellaan, silloin hiukan kuuluu protestikitinää. Siinä sitten sohvalla maatessani ajattelen, että on tää koirankoulutus aika rankkaa, vielä jos puoli tuntia koittais vaatia siltä yksinoloa lisää, pitäiskös vaikeuttaa treeniä ja kääntää oikein kylkeä:) Välillä hiukan huolestuttaa (kun täytyyhän sitä huolta aina kaivaa jostain vaikka väkisin), että onko se liian rauhallinen, tuleeko siitä ollenkaan reipasta radallajuoksijaa, mutta onneksi siitä kyllä löytyy se riehakaskin puoli. Nyt tosin vetoleikkejä haittaa, että hampaat tippuu ropinalla, kirjaimellisesti. Keräilen niitä lattialta, onnettoman pieniä, juurettomia kipaleita, miten ne onkin voineet tuntua niin ikäviltä jossain vaiheessa. Vielä kun saadaan yläkulmurit poistumaan, alkaa olla kouluttaminen mukavan kivutonta.