Kaskulle tuli 5 kk täyteen ja siitä on kehittynyt oikein sievä tyttö. Strategiset mitat on tällä hetkellä 10 kg, 44 cm sekä sopivan pienet korvat mun makuuni:)

Vappuna käytiin mätsärissä kokeilemassa mitä neidille täytyy opettaa, jos sen haluaa viedä ihan oikeesti kehään ja sain todeta, ettei oikeestaan yhtään mitään, se osaa kaiken oleellisen luonnostaan. Toki ravissa pysymistä voi parantaa, tulihan sieltä muutama pentumainen koikkaloikka, mutta seisoi tosi kauniisti ja antoi tutkia itsensä. Hurjinta siinä reissussa olivat ilmapallot, onneksi niihin ei normaalisti juurikaan törmää.

Hiukan on treenattukin, agilitya pentukurssilla ja tokoa ihan vaan itekseen. Agilityssa tehdään takaakiertoja ja muuta hyvin hallittua, yhtään ei saisi ottaa eteenlähetyksiä eikä putkirallatteluja, jotta kelpie pysyisi käsissä tulevaisuudessakin. Olisin ehkä hieman kauhistunut näin hallitusta tekemisestä pennun kanssa, jollen olisi jo aiemmin todennut, että kyllä se on ihan lajiin syttynyt. Nytkin saa olla tarkkana ettei se livahda selän takaa putkeen tai hypylle, eli mitään ei saa tehdä ilman lupaa ja aina istutaan ensin. Kasku pysyy onneksi hyvin paikallaan, ei tartte siitä asiasta neuvotella. Tähän mennessä on tutustuttu hyppyihin, putkeen, kontaktien opettamiseen ja pussiin. Kaikki sujuvat mukavasti, varsinkin kontakteihin olen oikein tyytyväinen, paikka on jo nyt vahvempi kuin Ansalla. Hankalinta meille onkin sellainen hassu juttu kuin pannan laittaminen treenin loputtua. Ne pari haalariepisodia talvelta näkyvät ilmeisesti nyt niin valjaiden kuin pannankin laittamisessa ja se on jonkinlainen ongelma, ainakin kouluttajan mielestä, vaikken itse siitä ole pahemmin stressiä ottanut. Olen nyt heittänyt noutajatalutinta Kaskun kaulaan aina ennen ruokaa ja muuta hauskaa tekemistä. Ahne koira olis paljon helpompi tempun kautta opettaa laittamaan päänsä itse silmukkaan, mutta Kasku jähmettyy kauhusta ja on ihan passiivinen nähdessäänkin valjaat tai pannan. Mikä musta on kuitenkin parempi kuin karkuun juokseminen, mitä se myös on yrittänyt. Vaikka toisaalta, jos sen karkureissun olisi hoitanut paremmin, se ehkä tarjoaisi jotain muuta, eikä jähmettyisi. Mutta kun aina ei vaan jaksa näiden draamailuja.

Tokopuolella koitetaan jalostaa ihan kivaa perusasentoa jonkinlaiseksi seuraamiseksi, mä sitten inhoan seuruun opettamista, ei vaan meinaa riittää kärsivällisyys siihen. Vastapainoksi opetellaan noutoa, koska siitä mä tykkään, se vaan on niin palkitseva liike. Kapula nousee käteen nätisti, pitoa täytyy vahvistaa seuraavaksi. Lisäksi on tehty hiukan jääviä. Sitä hemmetin tunnaria tarttis varmaan kans ainakin ajatella ja ruudun vois viritellä, mulla ei vaan oikein riitä pihalla pituus siihen, mutta jonkinlaista kauempaa kosketusalustallejuoksemista vois kuitenkin kokeilla.

Terveyspuolella kaikki hyvin, hampaatkin ovat vaihtuneet ja oikeisiin paikkoihin ainakin suunnilleen osuneet. Luustoa tietysti jännitän, kun noiden meno pihalla on välillä varsin päätöntä, mutta eipä sille sitten enää mitään mahda. Olkapäät kuvataan varmaan kesällä, muut kuvat saavat odottaa ens vuoteen.

Kompalle kuuluu oikein hyvää ja Kasku on parasta mitä sille on koskaan tapahtunut. Ja minä kun niin pelkäsin, että ne täytyy aina pitää erillään. Olen vähentänyt Kompan kuljettamista mukana reissuissa, koska se viihtyy parhaiten kotona ja pitää säännöllisestä elämästä, se vaikuttaa oikein onnelliselta koiralta. Muutaman kerran on käyty esteillä, se tekee sen mitä pyydän ja mikä parasta, se haluaa olla mun kanssa kentällä, eikä lähde mihinkään, vaikka olisi hiukan häiriötäkin. Remmirähjähän se on edelleen, jos sitä ei huomioi, mutta nykyisin sen saa ohi ihan nätisti namittamalla. Itse asiassa, Ansa on nykyisin kaikkein hankalin näissä ohitustilanteissa, kun se ei pysty tulemaan samaan naminkerjäysporukkaan toisten kanssa, jolloin sitä pitää erikseen vahtia. Kompan tilassa ei ole tapahtunut muutosta ainakaan huonompaan. Hurjimpien juoksuleikkien ja yleensäkin pitkäkestoisen fyysisen rasituksen jälkeen se saattaa olla iltaisin puujalkaisempi kuin normaalisti, mutta ei todellakaan esimerkiksi kaatuile, kuten joistan niistä harvoista CA-videoista on mieleeni jäänyt. Kasku kylläkin jyrää sen mennen tullen, mutta ei ilmeisesti kauheesti haittaa.

Ansa kävi selkäkuvissa, koska halusin tietää mitä sinne kuuluu. Treeneissä se oli pudotellut normaalia enemmän rimoja ja kun yritin venytellä sen takajalkoja, itsehän se ei sitä tee, sen takapää oli ihan yhtä puuta ja se hieman vinkaisikin. Tosin tässäkin asiassa oli luultavasti enemmän draamaa kuin totta, mutta jotta voin alkaa hypyttää sitä 65 cm rimoilla, piti asia varmistaa. Selkä oli muuten puhdas, mutta se välimuotoinen lanne-ristiluunikama vahvistui ja se oli kasvattanut alapuolelleen hieman spondyloosikalkkeumaa, ei kuitenkaan mitään siltoja mihinkään, ei pitäisi haitata harrastuksia. Nyt mä jumppaan sen kanssa enemmän, jotta sille sais paremmat lihakset, sehän on melko passiivinen kotioloissa, varsinkin kun vertaa noiden kahden muun liikuntamäärään. Se on muutenkin jäänyt jotenkin vähälle huomiolle, sillä on vissiin ollut jotain valeraskauden tapaista, tai sitten oikeesti jotain lihaskipuja,  ja se on murjottanut kopissaan kaiket päivät. Lenkeillä ja treeneissä kuitenkin reippaasti mukana, kuten aina, mutta harkitsen silti sen leikkaamista talvella, onhan toi nyt kuitenkin melko rasittavaa sille itsellekin, luulisin. Ansakin kävi mätsärissä muistelemassa, ettei tuomaria edelleenkään ole luvallista satuttaa, vaikka se sitä ihan selvästi kerjääkin.

Bondi-mies täytti 9 vuotta ja vetreästi pappa edelleen leikittää nuoria tyttöjä. Mieluummin se varmaan haluaisi yhtä blondia seuraa kuin se itsekin on, mutta näillä mennään, sori kaveri. Välillä joudun puuttumaan Kaskun liian koviin otteisiin korvien puremisen ja hampaiden nuolemisen suhteen ja Ansan ratsastusharrastukseen, mutta pääasiassa Bondi pärjää rauhaa rakastavaksi noutajaksi oikein hyvin näiden ruutitynnyrien kanssa. Sanoo kyllä lujaa, kun oikeesti on jotain mieltä jostain.