Jos sitten kävis nämä kisat läpi omalta osaltaan, ajattelematta sen enempää, mitä sais ajatella. Ainakin voin sanoa, että tässä prosessissa kisoihin osallistumiseen oikeuttavien tulosten saaminen on huomattavasti suurempi nautinto kuin itse kisat.

Mun mielestäni arvokisat on vähän sama juttu kuin joulu tai joku muu perinteisesti suuri tapahtuma. Se on juuri niin suuri kuin itse siitä haluat tehdä ja juuri niin jännittävä kuin itse kestät jännittää. Mun kisoihin valmistautuminen ei ollut kovin ammattimaista, jonkun kerran koitin hyppyyttää Ansaa korkeilla rimoilla, mutta kun ei millään tohtisi rasittaa pientä elukkaa. Viime hetken SM-treeneihin en osallistunut, koska ajattelin, että se mitä pitää osata, pitää jo osata ja siitä, mitä me ei osata, en ennen kisoja halua muistutusta. Perjantaina käytiin kuitenkin normaalisti viikkotreenissä ja saatiin Olavilta viimeiset potkut perseeseen oikean asenteen löytämiseksi, kiitos siitä, tarpeeseen tulee joka potku.

Lauantaina istuin kotisohvalla katselemassa joukkuekisaa ruudulta ja löysin itsestäni ihan uuden ajatuksen: onpa hienon näköinen rata ja pohja, kiva päästä itsekin tonne juoksemaan. Ja noin paljon katsojia, mahtavaa, että ne kaikki näkee miten upea koira mulla on. Siinähän sitä sitten onkin jo motivaatiota riittävästi viedä koiraa mahdollisimman hyvin. Toisaalta, koska aloin hieman jännittää kyseistä koitosta, aloin psyykata itseäni tyyliin, että ihan sama, yksi hyppyrata sinne tänne, onhan noita juostu ja niistähän mä just tykkään. Ja annoin itselleni luvan alkaa jännittää vasta kun näen radan.

Sunnuntaina Kirkkonummelle ja erinäisten kiertelyjen jälkeen löytyi paikat sekä autolle, että koirille, Kasku oli kisaturistina. Sitten rataa katsomaan ja sehän oli siis helppo. Vuoden sisällä olen kisannut vain yhdellä yhtä helpolla radalla ja kisoja on sentään ollut n. 70 kpl. Toisaalta voin myös useamman vuoden kokemuksella sanoa, että radan helppous ei tarkoita ettenkö onnistuisi virhettä tekemään. Siinä useammankin kisaajan katsottuani ja lopulta itse rataan tutustuttuani, tiesin ihan tarkkaan mitä olin menossa tekemään, mikä on melko harvinaista, vaikkei saisi olla. Ainoastaan kepeillä piti tehdä päätös, antaako koiran hoitaa ne ja edetä itse kääntämään seuraavien hyppyjen jälkeen vai tukea koiraa yleisöä kohti menevillä kepeillä ja antaa käännöksen valua pitkäksi. Yleensä tällaisissa kohdissa pelkään vääriä esteitä, nytkin edessä sekä putki, että väärä hyppy, mutta uskoin Ansan kääntyvän, vaikka päätinkin varmistaa kepit. Ilmeisesti lauantain psyykkaaminen ei ollut mennyt hukkaan, koska mua ei jännittänyt yhtään lähdössä, katsojia en edes ajatellut, unohdin jopa jännittää pysyykö Kasku yksin kevythäkissä ja pystyin keskittymään ihan täysin rataan. Sain sen käytyä keskeytyksettä mielessäni läpi kolmeen kertaan ennen omaa vuoroa, mihin en yleensä pysty, koska en ole päättänyt ohjauskuvioita vielä siinä vaiheessa, siis lähtöviivalla. Homma toimi suunnitellusti, yksi rima alas, en tosin muista missä. Saattoi olla pitkän suoran jälkeisessä valssissa tai sitten siinä keppien jälkeisessä hieman pitkäksi valuneessa käännöksessä, mutta muuten hyvää menoa meiltä. Jos rimatkin tosiaan oli 65 sentissä, näyttivät kylläkin jotenkin matalammilta, niin hemmetin hyvin toi pikkuakka radasta selvisi. Sijoitus hyppyradalla 84/221 ja erittäin onnellinen ohjaaja, tavoite saavutettu, tulos karsintaradalta. Jos hylky% on 70, niin tämä on hieno saavutus. Jos saadaan hylyt vähenemään, tavoitteetkin muuttuu, mutta nyt mennään vielä näillä realiteeteillä.

Ja nyt katse kohti tulevia kisoja, takaisin prosessin kivaan osioon, nollien keräämiseen. Toivottavasti Ansa pysyy kunnossa, jotta päästään vielä uudestaan arvokisoihin, olihan se nyt kuitenkin aika hieno kokemus.

Kuva Sirpa Saari