Niin upeeta ja mahtavaa on juosta esteradalla Kaskun kaa. Kevyesti ja nopeasti se kiitää eteenpäin, itse pitää vaan koittaa ottaa etumatkaa mistä saa ja pysyä rytmissä. Voisin treenata sen kanssa vaikka miten kauan, onneksi hallille on matkaa ja kursseilla aika on rajoitettu. Vaikka väliäkö sillä treenimäärällä enää on, pilallahan se jo on kuitenkin, nykytrendin mukaanhan mitään ei saisi nuoren koiran kanssa tehdä.

Tänään käytiin Elinan kurssilla tekemässä poispäinkäännöksiä, jotka Kasku sentään osaa jo melko kivasti. Itse kun vielä oppisi pitämään kätensä koiran kuonon tasalla, eikä heiluttamaan niitä omien korvien korkeudella. Vain kotitreeninä tehty kontaktivapautuskäskyn kuunteleminen oli mennyt paremmin kuin uskoinkaan perille, matalalla A:lla pystyin jättämään lelun etupalkaksi ja silti pysähtyi ihan nappiin. Hieman vielä katse irtoaa palkasta, mutta eteen tuijottamista en siltä ole aiemmin vaatinutkaan, joten se varmaan vie aikaa. Tärkeintä on kuitenkin, että juoksee täysillä alas asti, vaikka jään itse taakse. Radalla oli myös ne pelkäämäni kepit, 6 kappaletta verkoin varustettuna ja olin hieman epäileväinen, suostuuko Kasku niitä parilla toistolla tekemään. Mutta koska niille tultiin poispäinkäännöksellä, en nyt ihan voinut vakuuttavasti sanoa, että se osaa ilman verkkojakin, joten pakkohan sitä sitten oli yrittää. Kasku kuitenkin yllätti taas ja hyväksyi verkot yhden epäröinnin jälkeen ja sitten saatiin tehtyä rataa. Ja tämä on juurikin se juttu mistä suostun maksamaan melkoisen hinnan, nimittäin itse en tajuaisi tehdä sopivan vaikeita, mutta silti sopivasti helpotettuja kuvioita. Verkot tulevat nyt sitten avuksi perjantain ryhmätreeniinkin, niin ei tarvitse jännittää koiran pujottelun onnistumista.

Viikonloppuakin voi hieman hehkuttaa, olin kisatöissä ja pääsin rapsuttelemaan kumpaakin Ansan poikaa. Musta ei kyllä olisi kasvattajaksi, ei sitten millään. Suhtaudun ihan liian tunteikkaasti noihin "pentuihin", vaikken niitä edes kovin usein näe. Ilmeisesti perjantain yhteisen metsälenkin jälkeen olin Entti-pojan mielestä tarpeeksi tuttu ja sain hipelöidä ihan kunnolla. Muutenhan se on äitinsä poika, hieman pidättyväinen, ettei nyt ihan iholle tartte tulla vieraiden tätienkään sentään ja vielä kesken kisojen. Naatti taas on veistetty samasta puusta kuin Kompa, eikä senkään käpymäärällä tajuta, että tätien halailuyrityksissä olisi jotain epäilyttävää. Siitä on kylläkin kasvanut Kompaa parempi kisamaskotti, se ei ymmärtääkseni rähjää kenellekään ja pärjää autossa melko kivasti. Mutta sehän oli alunperinkin hieman Kompaa fiksumpi tapaus. Toivottavasti kaikki nämä "mun pentuni" saavat vielä pitkään olla suurimmaksi osaksi ilona omistajilleen ja toteuttaa tehtäväänsä, mikä se sitten kenenkin osalta on.

Sisarukset vauhdissa silloin joskus neljä vuotta sitten.