Se nimittäin pujotteli. Kerrasta, kaikki, sujuvan kauniisti, vauhdilla. Ja minä leijuin. Toinen kerta vielä, ettei nyt ihan vaan tuurilla mennyt, muurin kautta umpikulmasta sisään ja oikein loppuun asti, jihaa! Keppien teko lopetettiinkin siltä kertaa siihen ja keskityttiin ihan vaan rataan. Ohjaaja tosin oli jollain toisella vaaleanpunaisella planeetalla, mutta ei sekään menoa haitannut, Kasku on vaan niin super.

Tiistain Elinan kurssilla oli teemana sylkkärit ja varasin heti aloituksen sieltä omatoimitreenin puolelta, koska eihän me nyt mitään sellaista oltu ajatuksella koskaan otettu. Mutta koska koira on luonnonlahjakkuus, äkkiäkös se sen tajusi. Minä taas en ole, joten ajoitusten ja kulmien saaminen kohdalleen  varsinaisessa treenissä olikin hankalaa. Suoritin samalla myös pienimuotoista eläinkoetta, kokeilin, että tarvitseeko Kaskun latausta käydä ensin purkamassa, vai pystyykö se tekemään järkevästi täyteen ladattuna. Pystyi se, kaiken muun, paitsi ne ohjureilla varustetut kepit oli mahdottomuus. Onneksi eivät olleet osa treeniä tällä kertaa, joten sain ihan itsekseni todeta asian toivottomuuden ja annoin olla. Kotiläksyksi tuli tällä kertaa puomin vapautuskäsky, meillähän se on ollutkin hieman epämääräinen tähän asti. Ja vaikka itse olen ollut melko tyytyväinen Kaskun puomiin, siinä on paljon parannettavaa. Varsinkin oma toiminta pitää saada loogisemmaksi, nytkin sain Kaskun hidastelemaan ennen alastuloa antamalla liian tiukan käskyn, kun en luottanut siihen. Ilman käskyä juoksi nätisti vauhdilla oikeaan paikkaan ja pysähtyi. Nyt alan sitten vahvistaa lähtemistä vasta käskystä, eikä liikkeestä, tää onkin ihan uusi juttu mulle käytännössä, teoriassa kuitenkin tuttu juttu.

Viikko mukamas oli kiireinen, joten läksyjä ei ehditty tekemään missään välissä. Puomiin kuitenkin liittyi kaikki, joten kyllä sitä sitten ehtii myöhemminkin. Tänään treeneissä oli mukana hyvin väsynyt koira, eläinkoe taas tämäkin. Kasku oli juossut Entti Ansanpojan kanssa metsälenkillä ja joutunut sitten vielä samaan autoon Kompan kanssa lääkärireissun takia, mutta niin vain se upeasti ensi töikseen leiskautti kepit oikein. Lyhyellä radalla tehtiin päällejuoksu, poispäinkäännös ja melko iso pituus ja kaikki sujui hienosti. Sopivan lyhyt pätkä taas ja kun siinäkin hienosti onnistuttiin, poispäinkäännöstä ainoastaa hieman hiottiin vähäeleisemmäksi, niin päätin lopettaa ajoissa ja vein nuokkuvan kelpien kotiin. Ehkäpä se otus on kerrankin tyytyväinen, riittävästi liikutettu koira. Ruokakin häipyi kupista pitkästä aikaa vauhdilla.

Lääkärissä käytiin Bondin silmän takia ja saatiin hienolta kuulostava epäily Hornerin syndroomasta (silmän sympaattisen hermotuksen puutos). Silmän alaluomi alkoi roikkua viikko sitten ja luulin ensin, että sillä on toispuolinen kasvohalvaus kuten Tällilläkin loppuvuosinaan oli. Mutta poski ja huulet eivät kuitenkaan roikkuneet, normaalia enempää siis, ja sitten alkoi vilkkuluomikin nousta silmän päälle, joten eikun lääkäriin. Kompalla oli rokotukset vanhentuneet, niin ajattelin sen siinä samalla viedä. Ja kun olin ajan varannut sopivasti ennen Kaskun treenejä, niin tajusin, että onpa hienoa koittaa saada ne kaksi sopimaan samaan pieneen autoon. Loppujen lopuksi Kasku sieti asian melko hyvin, lähinnä vaan oli kovasti varautuneen näköinen, tosin siihen saattoi vaikuttaa myös valjaista turvavöihin sitominen, johon se ei ole ennen tottunut. Kompakin käyttäytyi autossa ja lääkärissä lähes järkevästi, se jopa keskittyi syömään mun pitämää puruluuta, niin sen sai hetkittäin pysymään paikallaan. Bondi taas herätti ihastusta patsasmaisella tyyneydellään, hoitaja jo ehti murehtimaan, että saako siltä verinäytettä kun se on noin rauhallinen, mutta veri kyllä virtasi oikeinkin vuolaasti. Hoidetaan nyt silmästä kuivumisesta johtuva lievä tulehdus pois ja mennään sitten vielä silmäspesialistilla käymään. Esteettinen ongelmahan toi taitaa suurimmaksi osaksi olla, kunhan ei päästä silmää kuivumaan. Ja voi ilmeisesti parantuakin, nyt kun kävin hakemassa lisätietoja.

Miten niin en pysy paikallani? Minähän nukahdan miten päin tahansa, kunhan pallo vaan on suussa.

Ansa on ollut melko näkymätön koira juoksun tässä vaiheessa. Tosin jonkun aikaa jo ihmettelin, että onko sillä edes juoksua, kun se on niin siisti, mutta kun hetkeksi päästi sen poikansa kanssa flirttaamaan, tiesi olevansa ajan tasalla, parhaissa päivissä ollaan menossa. Rallia olen sen kanssa nyt hiukan muistanut ottaa, kun virallisiin kisoihin ollaan toukokuussa menossa. Oikealla puolella liikkuminen ei ole enää aivan mahdoton ajatus, ehkä senkin kanssa on asiaa ylempiin luokkiin jossain vaiheessa. Ja toivotaan, että Bondikin pysyy, vasenta silmää lukuunottamatta, kasassa vielä jonkin aikaa, saisi sille sen RTK4-tittelin, valioksi vaaditaan ehkä turhan kovia pisteitä.

Ja minä muuten muistin pitää hanskat kädessä Kaskun treeneissä, hirveen helpottavaa. Ja silti mulla on oikean nimettömän nivel musta.