ATT:llä oli perjantaina mölleillä hyppyrata epiksissä ja koska olin ennen sitä avoimessa luokassa töissä, niin ajattelin, että onkin hauskaa tehdä helpohko rata sekä Ansan, Kaskun, että Pinkon kanssa. Jotenkin myös kuvittelin, että olis mielenkiintoista katsoa videolta miten kukin menee, mutta itse asiassa, ei se nyt niin kovin kiinnostavaa ollutkaan. Yllättävän samalla tavalla ne menee, kun ohjaaja on sama. Kaskun kanssa en uskaltanut kokeilla sitten kuitenkaan samoja ohjauksia kuin konkareille ja se tiputteli rimoja käännöksissä, ei ole ihan vielä tottunut mun huitoviin käsiini ilmeisesti. Ja miksiköhän ne kädet taas heiluivat, ei voi tietää, ei multa edelleenkään ole yksikään koira hallin kattoon noussut, jos olen unohtanut vetää sen hypyltä alas matkaa jatkamaan. Lohdullista tosin on se, että Ansan kanssa en huido ihan niin paljon, sen tekemiseen luotan jo riittävästi. Vaikka meinattiin me tämäkin rata hyllyttää. Ja alun hyppykuvioita pitää alkaa oikeasti harjoitella, noita kun on usein, enkä muka uskalla tehdä siihen sellaista ohjausta kuin pitäisi. En siis uskalla edes kokeilla. Ja miksi ei? Koska sitten hävettää, kun ei onnistukaan. Ja miksikö hävettää? En vaan tiedä, alkaa mennä psykologian puolelle. Kai ne ihmiset siellä radan reunalla ovat nähneet multa jo kaikenlaisia epätoivoisia kuvioita, siis ne, joita edes ylipäänsä kiinnostaa mun tekemiset radalla. Sama uskalluksen puute pätee siihen, että aloin sitten heti Kaskun kanssa tehdä asioita erilailla kuin treeneissä. Enhän mä ikinä päästä sitä radalle suoraan omasta kääntymisestäni, aina se joutuu hetken aikaa odottamaan. Mutta nyt oltiin KISAAMASSA, ei voinut ottaa riskiä, jos se vaikka varastaakin ja sitten mun pitäis palauttaa se ja enhän mä nyt kehtaa, kaikki katsoo ja aikaa kuluu. Että tältä pohjalta ne kontaktit onkin niin helppo säilyttää hyvinä, eikö?
lauantai, 12. huhtikuu 2014
Kommentit