Kasku on nyt ainakin todettu hyvin lämpöä sietäväksi ja jopa järkevästi tauolla varjoon ja ojaan hakeutuvaksi. Eilen treenit helteisessä hallissa ja tänään SM-treenit vielä helteisemmällä hiekkakentällä. Koska seuran kaikki suomenmestarikandidaatit eivät treeniä tarvinneet, paikkoja oli vapaana mulle ja Kaskullekin, Ansan kanssahan näihin on turha tulla. Hiukan pelkäsin, että on meille liian vaativaa, mutta Mölli-Kasku pärjäsi kuitenkin oikein hyvin, saatiin tehtyä hyviä pätkiä, A sujuu radalla loistavasti, kepeillä ei ihan maltti aina riitä vielä vauhdissa ja keinua olen taas alkanut itse pelätä ja käskytys oli jotain ihme "varovasti nyt" -tyyliä, jota en aiemmin ole käyttänyt, joten hitaasti mentiin tällä kertaa kiikkulauta. Vaikka parempi niin, kuin että ekan kerran olis taas tullut lentäen. Rimat oli 60 sentissä ja hyvin ne alkoi pysyä, ekan takaa kierron taisi pudottaa ja sitten korjasi itse ponnistupaikan paremmaksi. Olen niin onnellinen miten helpon tuntuisesti Kasku kulkee mukana Ansaan verrattuna. Uskaltais vaan itse liikkua, eikä jäädä varmistelemaan. Ja kyllähän se jo välillä aika törkeästi päättää itse reittinsä, mutta käskytys vaan aikaisemmaksi, niin kyllä se sieltä kääntyy mukaan. Mä kuitenkin harrastan ennemmin estehakuisen, kuin jaloissa pyörivän koiran kanssa.

Viime aikoina on tullut seurattua tarkemmin Ansan käytöstä ja mulla on jotenkin surullinen olo sen puolesta. Sillä vaan on kamalan vaikeeta. Suurimman osan päivästä se viettää kevythäkin uumenissa, lenkille se kyllä lähtee, muttei silloinkaan ole mitenkään iloisen oloinen. Onko sillä kamala stressi noista nuoremmista otuksista, vanne kiristää päätä koko ajan? Tänään pakotin sen seurakseni keittiöön ja se makasi kärsivän näköisenä portin edessä odottamassa pääsyä omaan mökkiinsä. Ja kun Kompa haukkui koirahuoneessa, Ansa alkoi täristä ja halusi pakoon. Kyllä ei ole helppoa olla pehmeä koira. Muistaa ja yhdistää kaikenlaisia asioita, ihan turhaan. Ikävä kyllä en pysty kovin paljon sen elämää edes helpottamaan, pitäisi varmaan mennä sen kanssa välillä ihan vaan kahdestaan lenkille. Välillä tuntuu, ettei se oikeastaan enää nauti agilitystakaan, se on lähinnä pakkomielle sille. Ja huomenna pitäis taas raahata se rallikisoihin, voi raukka.

Iloinen taas olen siitä, että Kompa pystyy nykyään olemaan pitkiäkin aikoja ulkotarhassa hiljaa. Se ei enää provosoidu Kaskun tyhjänpäiväisistä vahtihaukahduksista, eikä mun liikkumisestani, kunhan en ala haravoimaan. Voidaan siis pitää ovet auki talossa muiden koirien tulla ja mennä, eikä Kompan tarvitse olla lukittuna koirahuoneeseen. Sehän saa edelleen raivarin naapurin koiran haukkumisesta, tosin sietää sitäkin paremmin kuin ennen. Mutta aina saa olla vahtimassa, ettei se vapaana ollessaan ryntää raja-aidalle rähjäämään Muusalle. Ja Muusa taas haukkuu ihan kaikkea mahdollista, siinä sitten kilpahuutavat, kunnes jompikumpi kannetaan pois (Kompa on välillä tullut jo ihan vaan kutsun ja ruokakupin avulla, jee!) ja naapurisopu on koetuksella. Ilmeisesti ovat kuitenkin alkaneet pitää koiransa enemmän sisällä, koska on ollut rauhallisempaa kuin ennen ja eilenkin Kompa oli useamman tunnin tarhassa ilman suurempaa meteliä.