Viikonloppu oli hieman outo, kun ei ollut minkäänlaista koira-aktiviteettia järjestettynä. Sunnuntaina kävin sentään muutaman keppivedon tekemässä Kaskun kanssa, se on niin hauska ja yritteliäs. Koitin teettää saman treenin Ansalle, mutta se teki kerran ja totesi sen jälkeen, että tee akka yksin toistojasi, minä imuroin sillä aikaa mattoa, ties mitä aarteita sieltä löytyy. Ei se ennen ole ihan noin selkeesti jättänyt hommia, itse asiassa Jyväskylän Kauhee-treeneissäkin se teki hämmästyttävän hyvin töitä. Mutta niin kauan kun kisoissa vielä kulkee, kisataan, se vissiin osaa ilmoittaa, milloin ei vaan enää kiinnosta sekään touhu.

Hallilta saatiin kyytiin tuttu musta mies, kun Pinko tuli muutamaksi päiväksi hoitoon. Kolme päivää se malttoi jopa olla vieraskorea ja leikitti Kaskuakin oikein somasti. Ja Kasku oli varsin ihastunut sen charmiin. Viime yönä sitten heräsin murahdukseen ja ajattelin, että ne nyt vaan sattuivat yön pimeydessä törmäyskurssille ja jatkoin unia, kun ei muuta kuulunut. Mutta päällikkö oli sitä ennen vissiin kiivennyt kevythäkin kautta keittiön yhdelle tasolle ja putsannut sinne, mielestäni ihan hyvin, piilottamani herkut, tosin vain keksit, puruluut oli tallella. Ja murahdus taisi olla tarkoitettu uteliaan teinikoiran karkottamiseen. Päivät Pinko on ollutkin senioriporukassa poissa keittiöstä, juurikin pöytien ratsaamisen välttämiseksi. Tänään tosin kotiuduttuani eteisessä oli valot päällä, että jotain tälläkin puolella kämppää on touhuttu. Ja katkaisijahan on Kompan huoneen vieressä, joten onkohan päällikkö kyllästynyt Kompan käytökseen? Tarviis varmaan virittää kamera kuvaamaan, mutta haluanko nähdä?

Isoenoa ahistaa. Pinko koitti ensin olla valokuvauksellisesti ihan oma itsensä, mutta nousihan ne korvat, kun teeskentelin syöväni jotain.

Kaskun viikkotreenit olivat ilmeisesti teknisemmät ja hankalammat kuin viimeksi, koska en hengästynyt niin paljon. Eli montaa estettä ei putkeen päästy, osin kylläkin vaativan koutsin vuoksi, itse olisin ollut ihan tyytyväinen, kunhan pysyttiin radalla. Mutta yritän kuunnella ja opetella, vaikka kaikkia juttuja en omiksi tunnekaan. Sylivekki tuntui nyt olevan kovaa valuuttaa, mutta siinä just sellainen ohjaus, jonka oikeaan suorittamiseen ei musta ole. Pitäisi olla juuri oikeassa kohdassa, oikeaan aikaan, oikea jalka oikeassa kohdassa ja kroppa oikeaan suuntaan kääntyneenä ja sitten koirankin pitäisi tämän kaiken säätämisen jälkeen hypätä, eikä jäädä ihmettelemään ihme kyykkijäohjaajaa. Mutta ehkä me vielä jotain sen suuntaista saadaan opittua, sellanen sylivee käännettynä Mian ja Kaskun kielelle.