Istun tässä tylsällä ei-koiriin-liittyvällä kurssilla, josta ei ole mitään hyötyä, mutta jolla on ruumiin läsnäolopakko, muttei ilmeisesti henkistä sellaista, joten aikaa kuluttaakseni tekstiä tulee nyt tänne, koittakaa kestää.

Pitkästä aikaa kisaamaan, kivaa. Ja vielä hauskempaa on kun molemmat koirat pääsevät samana päivänä radalle. Ja kun Kaskukin on jo kakkosluokassa, niin äkkiäkös se päivä menee, peräkkäin kun ovat luokat. Mutta ei sitten tullut mieleen, että vaikka kakkoset ja kolmoset periaatteessa ovat peräkkäin, normaalia on myös, että minit ja medit menee kolmosisssa ennen makseja. Mikäpä siinä, Kaskun starttien jälkeen tuoli ja lampaantalja persseen alle, termarista hunajateetä ja kun se ei yksinään ihan riitä pitämään hereillä, puffasta kahvia ja pullaa, niin muutama tunti hurahti Janakkalassa kivasti toisten menoa seuratessa.

Kovin ihmeellisiä ei saavutettu, mutta neljästä startista neljä tulosta on mulle edelleen ilonaihe. Kasku teki ekalla radalla mahtavan nopeat, toivoa-antavat kepit, ehkä ne joskus vielä on aina sellaiset. Torpedoin kuitenkin alussa ihan ite meidän nollan taas siihen kirottuun takaakiertovalssiin. Rima alas, kun ohjaaja toikkaroi koiran edessä, kuten niin monet kerrat aiemminkin. Aikaakin saatiin kulutettua radalla oudon paljon, mutta olihan se sellaista kurvailua ja pelastelua, ettei mikään ihme. Toka rata sitten aivan upeaa menoa! Tän takia olis melkein kannattanut kaivaa videokamera repusta esiin. Kasku luki hienosti sylkkärit ja takaaleikkaukset, teki hienot, nopeat kontaktit, mutta koska kaikkea ei voi saada, kepit meni uusiksi. Silti luokan nopein aika, kyllä se lujaa tuntui menevänkin, kun ohjaajakin tajusi pysyä poissa koiran tieltä. Joten Kaskulle pari vitosta, sijoilla 4 ja 5, muistaakseni. Seuraavan treenin aihe voiskin olla kepeille meno näkyvyyttä peittävien esteiden jälkeen. Nytkin muurilta tultiin melko vauhdikkaasti ja linja vielä työnsi tokaan väliin. Itse tarttis malttaa jäädä tosi kauas, jotta koirakin jarruttaisi oikeeseen väliin.

Ansastuskoira pääsi radalle melkoisen odottelun jälkeen, mikä ehkä hieman näkyi kiireenä ja rimojen läpi juoksemisena ekalla radalla. Sen kanssa on kuitenkin niin kiva kisata, kun se ei ota mitään painetta mistään. (Ja enpä olis uskonut joskus sanovani näin koirasta, jonka arkielämä tuntuu välillä olevan yhtä painetta.) Janakkalan hallihan on hieman ahdas, varsinkin maaliintulo, varsinkin Kaskun kaltaisen hurjimuksen kanssa. Se nappaa tiukan otteen lelusta, pysyy kyllä siinä, kun ulos koitetaan päästä, mutta murina on valtaisa ja saattaa provosoida muita. Parasta olisi, kun pääsis suoraan ulos tai sais edes sen seuraavan koiran ajan palkata koiraa ihan ”rauhassa” heti maalialueen jälkeen, niin suurimmat tunteet purkautuis ennen kuin pitää lähteä pujottelemaan muiden koirien väliin. Kyllähän Ansakin kiskoo ja murisee, mutta sillä vaan tuntuu olevan tilanne paremmin hallussa. Iän tuomaa viisautta, oletan. Ansan voi myös jättää huoletta makaamaan tuoliin taljan päälle rataantutustuessa tai muuten vaan juorutessa toisten kanssa ja siinä se möllöttää.

Kolmosten radat oli mulle henkisesti vaikeita, putki-A-erottelu, ansaesteitä ja vaikeat keppikulmat puolenvaihtoineen. Joten melko valmiiksi taputelluilta tuntuivat tulokset meidän osalta. Melko järjetöntä ajella kauas odottamaan tunteja päästäkseen hyllyttämään tokalla esteellä. Mutta ilmeisesti olen saanut hieman vaihdettua ajattelua, sillä sellaisen luovutusmielialan sijaan lähden nykyisin yrittämään rohkeasti, vailla painetta ja ihan reippaasti käytän meille sopivia ohjauksia, vaikka kaikki muut tekevät toisin. Hauskaa seurata tutustumisessa, ja ihan jo medien rataa katsoessa, miten järjestään kaikki ottivat alun hypyn ja A:n, jonka alla putken pää oikealla. Eli kaikki juoksivat A:n vasenta puolta ja koirat tulivat kaikki kiltisti suoraan A:lle. Minä nyt vaan tunnen koirani, ja varsinkin itseni, joten tollaset alut ei meillä mene noin. Mun pitäis lähteä katsomatta koiraa, koska jos katson sitä sieltä A:n vasemmalta puolelta, sehän sinkasee sinne mun rintakehän suuntaan, eli oikealle, eli putkeen. Ja koska haluan katsoa koiraa sen lähtiessä liikkeelle, minähän niin lähden A:n vasemmalta puolelta, siten että koira just ja just näkee A:n, muttei putkea mun takana ja leikkaan sitten oikealle, kun sinne kuitenkin oli järkevä jatkon kannalta mennä ja sitten ei ainakaan oma liikekään saa koiraa luikahtamaan putkeen. Joo, tiedän, tiedän, että luultavasti, jos osaisin lähteä oikeaan aikaan liikkeelle, homma toimisi samoin kuin muilla, mutta kun en itseeni, enkä oikein koiraankaan tässä asiassa luota, en ymmärrä miksei voisi tehdä toisin.

Alusta selviydyttiin hyvin, rimoja tosiaan lenteli, olivat 65 sentissä, joten ymmärrän tuskan ja kun katsoin aikoja, Ansalla oli ehkä hiukan kiireinen olo. Puomiltakin lenteli riemuissaan ennen aikojaan. Joten 20 pistettä rikkaampina saavuttiin maaliin. Tokalla radalla rimat pysyivät, osa oli lasketti 60 senttiin, mutta luulen, että hyppymaltti oli myös löytynyt. Radalla vaikeat kepit, sisään 180 asteen käännös keinulta, pujottelu päin seinää, josta taas 180, suoriuduttiin kuitenkin hienosti kaukaa poispäinkäännöllä, mitäpä minä sinne tungen, kun koira osaa. Puomilla en taaskaan ollut tarkkana, kun varoin vieressä ollutta ansaokseria, maaliin vitosella, mutta ajat olivat kyllä vanhalle koiralle ja mun ohjauksella oikein hyvät. Vielä virtaa ja se on nykyisin niin kivasti kuulolla.