Kyllä se nyt vaan on niin, että mun mielialallani ei ole minkäänlaista vaikutusta meidän kisasuorituksiin. Siihen aiheeseen on siis turha palata. Koiran mielialalla sitten onkin jo melkoinen vaikutus, mutta mites sitä säädellään? Kaskun kohdalla täytyy myöntää, että lajiin sytyttely olis voinut tapahtua hieman rauhallisemminkin, nyt se on oikeastaan jo liian virittynyt radalle lähtiessään. Se on kuin kehittyvä ukonilma, este esteeltä siihen hankautuu lisää energiaa ja maalissa se etsii sopivaa kohdetta purkautuakseen. Janakkalassa tuli todettua, miten tärkeä asia on koiran oikeanlainen maadoitus.

Aloitettiin hyppyradalla, mikä oli rytmityksellisesti meille hankala. Vauhti ehti kasvaa ja sitten taas piti kääntyä, muttei kuitenkaan tiukasti, joten ei oikein tiennyt, missä kohtaa jarruttaa ja miten paljon. Olin unohtanut paksun palkkataluttimen kotiin, mutta autosta löytyi ohut kisaremmi ja narulelu, joten oli jotain millä viedä koira radalle ja sieltä pois. Lelulla en nyt ajatellut olevan kovin suurta merkitystä, eihän mun koirat palkan takia radalla juokse. En ole käyttänyt irtolelua Kaskulle kisoissa, kun treeneissä se yhdessä vaiheessa päätti itse, milloin syöksyy palkalle. Taskuunkaan lelu ei mahtunut, mutta sain sen sitten kuitenkin jätettyä mielestäni hyvään paikkaan, joten pelkoa radalta poistumisesta ennenaikaisesti tuskin olisi. Meno oli kohtuullisen rumaa, juuri sellaista, mitä yleensä meiltä nähdään koti- ja naapurikisoissa, eli niin voi siis tapahtua ihan missä vain, vaikkei mua edes jännitä. Kasku liiteli jossain ihan omissa sfääreissään, ei olla kyllä noin eri radoilla aiemmin oltukaan. Pelottavasti alkoi tulla Ansan nuoruusvuodet mieleen. Useamman hyllyn jälkeen päästiin kuitenkin maaliin. Vaikka ennen radalle lähtöä Kasku oli tyypillisen kiihtyneessä mielentilassaan, ei sille ollut mitenkään epäselvää, mistä palkka löytyy. Mun kaivaessa vielä talutinta ämpäristä, se oli hakenut lelunsa piilosta ja palannut hillumaan iloisesti pitkin rataa. Onneksi sain sen nopeasti tulemaan pois ja hyllyhän se oli jo muutenkin, ettei yksi lisää enää haitannut.

Seuraavan radan rakentamista seuratessani totesin, että nyt on mennyt tuomarilta piirustukset sekaisin tai sitten olen hypännyt noin puoli vuotta ajassa eteenpäin, ehkä me meinaan silloin jo ollaan kolmosissa. Eipä tainnut radalla montaa estettä olla, joiden edestä/vierestä ei olis löytynyt oikein kivaa vaihtoehtoista väärää estettä. Mutta ei siinä mitään, sinne vaan kokeilemaan, johan ekalla radalla tuli todettua, että mitään ei oikeastaan osata. Tällä kertaa jätin lelun kokonaan pois, antaisin Kaskun repiä fleecetalutinta, vaikka olenkin sitä varjellut, kun näyttää niin ohuelta. Muutaman pelastelun ja kalastelun jälkeen selviydyimme kuitenkin mielestäni upeasti maaliin ja hetken aikaa haaveilin nollastakin, mutta ikävästi puomin ylösmenolta vitonen. Kaskulle maaliin tulo oli kuitenkin suunnaton järkytys. Hämmästyttävästi se tällä kertaa ilmeisesti muisti, ettei lelua oltu jätetty odottamaan, vaan se syöksyi suoraan remmiämpäriin. Mutta mitä hittoa, siellä oli väärä remmi, ei kelvannut. Sitten hurjaa vauhtia etsimään, jos kuitenkin se lelu on jossain. Tai kun totta kai se lelu on jossain. Itse olin taas ehtinyt vasta remmin luokse, kun tää yksi maanisena tornadona sinkoilee vieraiden koirien ja ihmisten jaloissa leluaan etsien ja koko ajan kiukkuisemmaksi muuttuen. En ole varmaan koskaan nähnyt sitä noin hulluna. Kun pääsin sen luokse, yritin tarjota remmiä sille, mutta ei kelvannut, selvästi täysin väärä lelu, vaikken oikein tiennyt miten se erosi punotusta narulelusta. Mutta Kaskun mielestä oli tapahtunut hirveä petos, se oli ihan raivona. Ei siinä sitten auttanut kuin napata kärttyinen pikkukoira kainaloon ja poistua halllista. Autosta narulelu esille ja kelpie oli hetken päästä taas onnellinen. En vaan olisi ikinä uskonut, että Kaskullekin oikea palkka on noin tärkeä. Ja miten vihainen siitä tulee, jollei se saa purettua lataustaan radan jälkeen sopivaan kohteeseen.

Kolmas rata ei tokasta paljoa poikennut, oli mielestäni jopa helpompi, mutta ei ollut meidän päivä. Lopussa vielä kepeille väärin sisään, uusinnassa väärin ulos ja kun ajattelin kerran vielä ottaa, niin ihan kesken pujottelun Kasku singahtaa hurjaa vauhtia mun selän takaa parin metrin päässä olleeseen, mutta täysin pimeään putkeen. Sieltä taas esiin tullessaan, se oli kovasti onnellisen ja itseensä tyytyväisen näköinen, koko naama virneessä, alkoi itseäkin naurattaa koko touhu. Mitäpä yhdestä pujottelusta sillä kertaa, kun elämä on muuten niin supersiistiä koiran mielestä. Ja tällä kertaa ohjaaja oli tullut selkeesti järkiinsä, maalin takana odotti taluttimeen sidottu narulelu, niin sai koira haluamansa palkan ja minä ehdin napata narun toisesta päästä kiinni, ennen kuin se oli taas etsimässä tilavampaa paikkaa maadoitushommiinsa. Remmiämpäriin en uskaltanut tuunattua talutinta hylyn uhalla jättää vietäväksi, joten tälle viimeiselle radalle maxikoira kannettiin starttiin. Mun pieni, tulinen kainalosalamanterini.