Tasaiseen tahtiin ollaan käyty kompastumassa milloin mihinkin esteeseen tai ohjaukseen, on tää vaan niin hauska laji. Viikko sitten Kirkkonummella oli yllättäen tuomarina ihminen, jonka radoille en Ansan kanssa millään viitsisi mennä. Ansalla on kyllä sertikin kyseiseltä tyypiltä, mutta jostain syystä alkoivat radat muuttua epäloogisemmiksi ja sellaiseksi estearpomiseksi, ettei oikein enää kiinnosta itsenäisen koiran kanssa osallistua. Ja kun lisäksi aikataulu oli hyvin ilta- ja yöpainotteinen maksien osalta, jätin juoksuisen Ansan kotiin sillä kertaa. Ja olihan ne radat melkoisia, herätti paljon keskustelua, kun esteitä oli vierekkäin pienin välein mm. keinu ja puomi lähekkäin ja joku oikeesti vielä kuvitteli koiransa osaavan pelkästä käskystä valita oikean ylösmenon, huh. Kaskun hyllytin tietysti kummallakin radalla, mutta kun sitten siinä katselin muiden menoa, olinkin oikeastaan tosi tyytyväinen koiraani: se kyllä tuli ihan sinne minne näytin, ei sooloillut omiaan, itsellä ei vaan riittänyt keskittyminen jatkuvaan ohjaamiseen. Mutta vaikka hankalista kohdista selvittiinkin, pituus tuottaa nyt tuskaa, Kasku ei hahmota sitä kokonaan, vaan oikaisee todella helposti.

Eilen sitten uudestaan Kirkkonummelle, nyt tietoisena mahdollisuudesta kyseisen tuomarin osumisesta kohdalle, mutta aika masokistiksi tässä jo itsensä muutenkin tuntee, näillä kilometreillä tämän asian parissa. Ja tuomariarvonta osui ihan nappiin, Ansalle hyppyradalle sujuvampia, juostavia ratoja tekevä ja Kaskulle uusintana hankalampia tekevä. Haaste otettu vastaan ja tällä kertaakaan ei tarvinnut pettyä, hankalia oli. Ansa tosin sai juosta ihan itsensä näköisen hypärin ensiksi, nollahan siitä tuli ja aika riitti 10. sijaan. Ohjaus ei nyt taaskaan ollut mitenkään kaunista katsottavaa ja alussakin muutin suunnitelmaa, koska epäilykseni lähtöhypyn houkuttelevuudesta kolmosen jälkeen alkoi näyttää enemmän kuin todennäköiseltä. Mutta kyllähän se konkarikoira radan juoksi iloisesti läpi tutun huitomisen tahtiin.

Sitten päästiin asiaan. B-rata ja sanomistahan siitä tuli. Pussi oli melkoisen lähellä putken ulostuloa ja se aiheutti tiukkaa keskustelua. Itse en oikeastaan pelännyt, koska Kasku kääntyy niin tiukasti, mihin se sitten siitä päättääkään kääntyä. Tuomari suostui lopulta siirtämään pussia ja sitten päästiin tutustumaan. Itselle suurinta murhetta tuotti taas pituuspohdinta, vaikeuksia jo tutustuessa saattaa mielikuvakoira riittävän pitkälle tyhjyyteen. Myös putki-puomi-erottelu oli hankala. Suoralla lähestymisellähän alan jo luottaa osaamiseen, mutta nyt tultiin pahassa kulmassa. Hyllyhän siitä sitten tietysti tuli taas pituudella.

A-rata vaikutti hieman paremmalta, vaikka hassuja kohtia sieltäkin löytyi. Arvelin joutuvani työntämään Kaskua puomin taakse putkeen niin pitkälle, että olen myöhässä muurilta, kuten siinä sitten kävikin. Pituus meni nyt juuri ja juuri, mutta jos olisin mennyt alakautta, olisi se varmasti taas oikaissut. Puomilla se ei näköjään kestä vielä noin suurta vauhdikasta sivuirtoamista, vitonen siitä. Ja toinen kepeiltä, mutta tulos silti hankalalta radalta, olen ihan tyytyväinen. Vaikkei ehkä saisi. Ilmeisesti en tule koskaan saavuttamaan mitään koirieni kanssa kun en edes tajua suuttua niille, kun ne kääntyvät putkesta väärään suuntaan, kuten eräs bortsun ohjaaja. Ja sitten kun koira väistää tiuskivaa ohjaajaa ja kumoaa seuraavan hypyn, alkaakin sellainen maahan poljenta ja kurinpito, että itseni lisäksi muutamakin katsoja seurasi päätään puristellen ohjaajan poistumista kehästä. Ehkä kyseinen koira tarvitsee moisen palautteen, mistäpä minä sen tietäisin, mutta kamalalta se näyttää, en arvosta ollenkaan. Jos Kaskun kanssa pitää moiseen ryhtyä, niin taidan kuitenkin vaan valita oikomisen pituudella ja sähläämisen kepeillä ja loikkimisen kontakteilla. Sitähän itsekin enemmän ja vähemmän siellä harrastan.