Elämä pennun kanssa on tämän viikon aikana tullut huomattavasti helpommaksi. Kompa on kivasti oppinut tietyt rutiinit. On mukavaa lähteä lenkille, kun kaikki koirat ovat ovella laitatuttamassa valjaita ylleen, eikä yhtä tartte erikseen jahdata pitkin kämppää. On mukavaa, kun kaikki ovat portilla odottamassa, että omistaja saa lenkkivaatteet päälleen, eikä yhtä tartte etsiä jostain muualta. Ja erityisen mukavaa on, kun kaikki koirat antavat laittaa taluttimen kiinni, eikä yhtä tartte jahdata pitkin pihaa. Lenkillä edetään reippaasti, pääsääntöisesti eteenpäin, vaikka hiukan edelleen tämä yksi tekee äkkipysähdyksiä ja sinne tänne ryntäilyjä, kun ei ole oikein lenkkeilyn idea vielä auennut. Ja olen nähnyt Kompan jo muutaman kerran ravaavan, se siis osaa jonkin muunkin askellajin kuin koikkaloikkaamisen. Varsin mukava juttu ajatellen noita muutamaa näyttelyä, joihin ajattelin äidin ja tyttären keväällä raahata.

Huonona juttuna huomasin tiistaina Ansan agitreeni-iltana, että Kompa on alkanut pöhistä vieraille koirille. Meidän normaalilenkeillä liikkuu aika vähän muita koiria. Jos ens viikolla koittais mennä hiukan aikaisemmin hallille ja totutella Kompsan kanssa muihin liikkujiin. Onneksi se ei mitenkään arastele ketään, haluaa varmaan vaan kertoa mulle, että tuolla on nyt jotain outoa. Tiistaina se sai myös leikkiä vuoden ikäisen Yemma-bortsun ja isä-Kamin kanssa, kivaa oli.

Juuri kun luulin edistyneeni Kompan sisäsiisteyskasvatuksessa, se oli taas fiksumpi ja laiskempi kuin ymmärsin. Kompallehan ei ollut "pienenä" mitenkään outoa pissata omaan petiinsä, patjan toisessa päässä nukutaan, toinen toimii vessana, näppärää. Pienensin siis punkan kokoa just yhden pennun vetäväksi. Kerran päästi alleen ja ei vissiin ollut kovin kiva kokemus, koska seuraavaksi liritti sitten heti siihen laatikon ulkopuolelle. Ja sitten se alkoi vaivautua jo huoneen toiseen laitaan paperin päälle, loistavaa, ajattelin. Yhtenä iltana nukkumaan mennessäni huomasin kyllä, että Kompa oli oppinut hyppäämään koirahuoneen sohvalle, mutta eipä soineet hälytyskellot vielä päässäni. Aamullakin vaan totesin, että sohvalla se oli nukkunut, voi miten somaa! Joten eipä olisi pitänyt tulla suurena yllätyksenä, että töistä tultuani löytyi iso lätäkkö sohvan päältä. Sitten kääntyi sohva ympäri ja sillä ei siis enää oleilla ennen kuin alkaa vessa-asiat tulla minne pitääkin. Tai sitten se kasvaa tarpeeksi isoksi hyppäämään selkänojan yli. Ja tällä menolla varmaan kasvaakin, on se vaan niin ison oloinen pentu.

Keskiviikkona olin kuuntelemassa johtajuusluentoa, vähän niin kuin ensi viikolla alkavan pentukurssin alkajaisina. Aika ristiriitaisia ajatuksia taas heräsi. Osan jutuista allekirjoitan ihan täysillä, ainakin ne käytännöt, joita meillä harrastetaan. Tarkoitan siis näitä ruokansa eteen on tehtävä jotain, kaikenlaista kivaa tapahtuu vain luvalla, remmissä ei vedetä, omistajan edestä väistytään ja sohvalta tullaan käskettäessä pois yms. Mutta esimerkiksi en ymmärrä (tai en haluaisi uskoa todeksi), että johtajuusongelmaksi luetaan, jos koira murisee vetoleikeissä, tulee oma-aloitteisesti tervehtimään sinua, kun tulet kotiin ja haluaa oma-aloitteisesti leikkiä kanssasi ja saada rapsutuksia. Meilläkin kuitenkin on jonkinasteinen ongelma, koska koirat katsovat voivansa rähistä vastaantulijoille, vaikka sen pitäisi olla mun hommani ja välillä neuvotellaan kuka ketäkin tottelee, mutta ehkäpä se on sitten vielä niin pientä, etten ole valmis noudattamaan kaikkia näitä johtajuusteesejä. Ja varsinkin pennun kanssa olisi mielestäni aika hölmöä olla ottamatta vastaan lähestymistä, syliin haluamista ja leikkiinkutsua.

Huomenna menen pitkästä aikaa kisaamaan Ansan kanssa, kolme rataa jo ennenkin pahoja traumoja aiheuttaneessa Tsaun hallissa, en ole ihan niin innoissani kuin joskus olen kisojen aattona. Mutta koska tänään alkaneet paimennustreenitkin menivät tauon jälkeen ihan hyvin, miten se agikisaaminen olisi jotenkin muuttunut. Samalla lailla kuin ennenkin siellä tuurilla vedetään ja lopputulos on sitten mitä on, mutta en vaan osaa ottaa tätä(kään) lajia kovin vakavasti.