Että voi yhden metsälenkin ja kahden (tuntui kyllä ainakin viideltä) tunnin aikana kokea niin paljon erilaisia tunteita!

Ei olla vähään aikaan käyty isossa metsässä, kun on hirvestysaika, mutta ajattelin, ettei siellä nyt illan hämärtyessä ketään ole. Bondikin pääsi mukaan, vaikka se hiukan ontuu etustaan, kyllähän se osaa rauhallisesti mennä. Joo, sinnehän se heti häipyi omille teilleen, vähemmän rauhallisesti. Tyttöjen kanssa sitten jatkettiin matkaa, kun ajattelin, että osaa vanha poika perässä tulla. Ja osasihan se, ei tää ollut vielä se juttu, vaikka hiukan ärtymystä herättikin.

Otin Bondin remmiin, ettei rasita enää enempää jalkaansa. Sitten kuului karmea pelko/vahtirääkäisy alempaa notkosta. Kun pääsin lähemmäs kallion reunaa, niin alempana, 50 metrin päässä seisoi iso (onko ne koskaan pieniä) hirvi. Toinen keltaliivinen tyttö tuijotti sitä parinkymmenen metrin päässä ja toinen oli tulossa tuhatta mun luo. Enpä ole Ansalta noin nopeata luoksetuloa ennen nähnyt ja ihan vapaaehtoisesti. Siinä se sitten luimisteli mun selän takana häntä koipien välissä, kun mä jännitin Kompan seuraavaa siirtoa. Onneksi hirvi ei pitänyt meitä suurena uhkana, se vain siirtyi hyvin rauhallisin askelin kauemmas meitä toljottamaan. Kompa tuijotti perään ja päätti sitten kuitenkin lähteä Ansaa etsimään, mahtaakohan sen pieneen päähän muuta mahtuakaan. Eli nämä kelpiet todistetusti eivät jahtaa hirveä. Bondista en olis niinkään varma, mutta tuurilla se oli tällä kertaa kiinni. Jollei sitten jo aiemmin ollut jonkun elukan perässä juossut. Mutta tämäkään ei ollut se juttu, vaikka hiukan pelästyin, ilostuin, ihastuin, ei ollakaan ennen nähty hirveä noin läheltä.

Sitten matka jatkui kiertämällä hirvi kaukaa ja tytöt saivat kunnolla irrotella. Hiukan huolestutti taas Ansan tyyli juoksuttaa Kompaa liian kauas. Pari kertaa odoteltiin sitä ja huomasin, että kun lähettää Ansan takaisin sinne mistä se oli juuri tullut, Kompakin löytyi. Mun kutsuihin Kompa ei näytä reagoivan ollenkaan kun Ansa on paikalla. Ilta alkoi pimetä ja käännyttiin takaisin, ettei ihan pilkkopimeällä tartte kävellä, auringonlasku ja kuutamo olivat kyllä hienoja, oikein elämyksellistä. Tultiin avohakkuun kohdalle ja siitä näkyy alempana, leveän pellon takana kulkevalle tielle. Ja erityisesti sieltä tieltä näkyy kalliolle ja tiellä ajoikin juuri auto, jonka huomasin oudosti hidastavan. Mä koitan pitää koirien kanssa kulkiessani sellaista "poissa silmistä, poissa mielestä" -profiilia, niin käännyin sitten syvemmälle metsään, ettei kukaan näe.  Tajusin, että täysikuullahan ne saattaa niitä peuroja tai mitä kauriita kytätä, ei kai me nyt just olla väärässä paikassa niiden riistaa hätyyttämässä, iik paniikki, nyt tulee sanomista.

Käännös tuli ilmeisesti Kompalle niin yllättäen, että se ei  pysynyt perässä (siis sen liikkumisessahan ei ole mitään ongelmaa, se vaan tekee hirmu laajoja pysäytyskaaria Ansaa jahdatessaan) eikä tietenkään tullut mun kutsusta. Ansaakaan en viitsinyt lähettää takaisin nähtäväksi, kun ajattelin, että tästä vielä selvitään paljastumatta. Kohtuu hämärää alkoi olla ja kauhukseni näen, että tielle alkaa kerääntyä enemmänkin autoja. Kuuluu miesten puhetta, ihmettelevät jotain, mutta alkavat sitten ajella tiellä eestaas. Ajattelen niiden nyt valmistautuvan siihen peurajahtiin, hakevan passipaikkoja ja me aiheutetaan nyt niille harmia, kamalaa. Mutta Kompaa ei näy missään, vaikka koitan kävellä lähemmäs ja huudella sitä. Sitten alan jotenkin ihan mennä lukkoon, kun ei tiedä mihin suuntaan pitäis lähteä. Kaksi koiraa remmin jatkona, Bondiin en hämärässä ja itse hermona luota yhtään ja Ansa luultavasti aistii mun paniikin ja häipyy kanssa paikalta. Pimeäkin alkaa tulla, onhan mulla tietysti lamppu mukana, että ei se hirveesti haittaa, muuta kuin psykologisesti. Koska joka aamuhan mä teen pimeässä metsälenkin, mutta tää on nyt kuitenkin ihan eri asia mukamas.

Seuraava väläys onkin sitten, että täytyy mennä autolle, koska tulee pimeä. Siis häh, mitä se nyt muka haittaa ja täytyyhän se koira nyt herranen aika löytää. Mutta ei, autolle on mentävä, kyllä Kompa osaa tulla jälkien perässä, pakkohan sen on tulla. Ihan sekava olo, luottaa vaan siihen, että kyllä kaikki järjestyy, kyllä se sieltä tulee, jollei jo odota auton luona (siis Kompa, auton luona, saahan sitä toivoa). Raatokurimarssia hämärässä autolle ja sitten hieman järkeä löytyy taas ja jätän Bondin autoon ja raahaan hyvin vastentahtoisen Ansan mukanani takaisin metsään. Vartin matka Kompan katoamispaikalle kuluu ajatellen kaikenlaista mikä nyt tässä on pinnalla ollut: että tällälaillako mä sitten siitä koirasta päätin päästä eroon, kyllä mieluummin kuitenkin haluis tietää miten sen käy. Tai olisinhan mä halunnut sen avattavaksi, nyt se ei onnistu. Tai rauhoitu, sillä on heijastinliivit ja pannassa numero, kyllä joku soittaa. Jos se antaa itsensä kiinni, luultavasti ei, en tiedä. Että osasi olla pitkä vartti.

Sitten katoamispaikalla näen, että edelleen ne autot on siellä tiellä ja joku huutaa, että mikä valo tuolla metsässä näkyy. Sammutan lampun, kun jotenkin vieläkin tuntuu, että tarttee ollaa piilossa, enhän mä nyt voi tunnustaa, että julkeasti rikon lakia ja olen vielä niin huono koiranomistaja, että kadotan koirani (Ja nyt ihan rangaistuksena itselleni julkistan tämän kaikille). Mielessä käy kuitenkin myös, että pitäiskö tarpoa pellon yli kyselemään onkos sellaista yhtä keltaliivistä koiraa näkynyt. Matka on kuitenkin pitkä ja hankala. Ja kun vieläkin toivoo, että kyllä se jostain ilmestyy. Kallio laskee alas pellon laitaan pitkästi, mutta loivasti ja on erittäin liukas jäkälästä, oletan, että jos Kompa on sinne asti juossut, niin se on liukunut alas ja ylös on vaikea tulla. Ja autojen valoista huomaan, että ollaan juuri sellaisessa mutkakohdassa, että luultavasti Kompan liivit ne on nähneet ja niitä ihmetelleet. Huutelen edelleen (logiikka hoi, valoa ne ei saa nähdä, mutta luulen niitä ilmeisesti kuuroiksi) ja koitan kuunnella, epätoivo iskee, kuinka paljon helpompaa olis vaan pitää noi otukset kiinni ja käydä kaupunkikävelyillä. Sitten kuuluu jostain alhaalta rasahduksia ja toivo pomppaa heti ihan eri sfääreihin. En anna itseni ajatella, että metsässä ehkä voi olla kaikenlaista muutakin liikkujaa, ei, se on Kompa, on oltava. Ja se on! Sieltä se tulee, hiukan savisena, mutta syliin suoraan. Mä olen pakahtua helpotuksesta, sen tunteen tietää vaan ne kun on samassa tilanteessa olleet. Ja vaikka nyt ei aikaa sittenkään ollut kulunut kuin n. 45 minuuttia, pimeässä metsässä se oli toivottoman pitkä aika. Ja mitä jos sitä ei oliskaan löytynyt?

Sitten koirat remmissä kohti autoa ja tajuan, että niin, autohan on koko ajan ollut ihan näkyvällä paikalla tien levennyksessä, paikalliset isännät luultavasti ovat sen varran fiksua porukkaa ettei ole ylivoimaista yhdistää näitä tapahtumia. Että se siitä piilottelusta. Ja kun kuskin paikalla vielä istuu yksi valpas kultsu. Siitä tosin saan idean, että ihan vaan jälkitreeneissä tässä ollaan ja menikin hiukan pitkäksi näiden kahden kanssa, toi yks treenasi jo aiemmin, eli ihan kiinni on koirat olleet koko ajan. Niin varmaan, joo. Auton luona joku sitten meitä odottaakin tulevaksi. Mutta yllättäen en saa tilaisuutta puolustautua tai jotain, koska vieras auto lähteekin menemään meidät nähdessään, avaa kyllä oven ja kuulen jotain puhetta, mutta mitään en saa selvää. Eli nyt en yhtään tiedä sainko haukut, hyvin lyhyet kylläkin. Vai oltiinko meistä ehkä jopa huolissaan, ei kai kukaan täysjärkinen vapaaehtoisesti metsässä pimeällä kulje. Enkä minä valoisallakaan, tuossa metsässä, pitkään aikaan. Ja jos niillä on jotain sanottavaa, kai ne sitten ottaa yhteyttä, kyllä mut täällä kaikki tietää, tai ainakin mun äitini. Ryhdistäydy, nainen!

Paljolta olis säästytty, jos osais olla rohkeampi ja pitää tarvittaessa puolensa, voi kun mulla olis enemmän Ansan luonne, ei pelkästään pehmeyttä, vaan myös terävyyttä, edes pieni hitunen. Mutta susia en taatusti pelkää, enkä muutenkaan pimeää metsää. Ne on vaan ne hirveät ihmiset kun laittaa puntin tutisemaan...