Hirveesti olis taas kaikenlaista, mutta koitetaan pitää juttu siedettävän pituisena. Ja aloitetaan epäkronologisesti eilisestä.

Ansa pääsi pitkän tauon jälkeen kisaamaan. Riihimäellä olikin aika hauskat radat, joissa agilityradoilla huomasi, ettei oikein riittänyt monenkaan koirakon taidot puomin, putkien ja keppien sekoitukseen, hylkyjä meinaan ropisi melkoisesti. Puomilta piti mennä viistosti oikealle kepeille avokulmaan ja matkalla vasemmalla oli mutkaputken molemmat päät houkuttelevasti. En itsekään luottanut Ansan keppeihin, vaan yritin rynniä puomin vasenta puolta putken päiden eteen, mutta koska Ansan kontakteihin ei ainakaan voi luottaa, niin sinnehän se putkeen mun edestä luikahti. Jotain taas mitä treenata siis. Mutta hyppyrata oli sitten kuin meille suunniteltu. Ihanaa suoraa, takaaohjattavaa vauhtijuoksua ja kun onneksi vielä lähdimme kolmantena, en ehtinyt kuin vain jälkeenpäin ihmetellä miksen ollut huomannut rataantutustuessa ja miksei Ansa löytänyt kaikkia niitä vääriä esteitä, minne toisia koiria hylkääntyi. Loppusuorakin oli koko hallin mittainen: hyppy, muuri, rengas, pituus, okseri ja voitte vaan arvata mitä mieltä Ansa oli moisesta. Hypylle kun sen otti valssilla vastaan, jotta pääsi seinän puolelle, ei tarvinut enää katsella kuin koiran vilkkuvaa peräpeiliä ja pelastaa maalissa remmikori suunnattoman onnellisen kelpien käsittelystä. Mutta että oli ohjaajalle pitkä suora, kun ehti joka esteen kohdalla ajatella, miten nyt putoo rima, nyt muurinpalikka, rengas ainakin hajoaa ja ainakin viimeistään okseri. Mutta niin vaan kaikki esteet pysyivät kasassa, kun ohjaaja ei häirinnyt koiran tekemistä. Kärkeen mentiin ja ihmeellisesti tällä kertaa siellä myös pysyttiin, ekaa kertaa kolmosissa. Toinen h-serti kotiin tuomisina, ihanien naistenpäiväruusujen  kera. Sitten vaan kolmatta metsästämään, kivaa, kun on jotain mitä odottaa vielä vanhankin koiran kanssa.

Kaskun agilityviikko on ollut keinupainotteinen tai enemmänhän se kirottu este on vaivannut minua. Ei olla paljon sitä viime aikoina tehty, kun se on näyttänyt menevän huonompaan suuntaan, syystä etten ole oikeita asioita viitsinyt vahvistaa. Tarkoitushan oli tehdä keinulle juoksukontakti, koira matalana päätyyn ja pamauksesta saisi jatkaa matkaa. Mutta koska en ole taas kunnolla jaksanut asiaan paneutua, Kasku on alkanut tosi ylhäällä jo niiaamaan ja jollei se nyt ihan (vielä) loikkaa kontaktin yli, ainakin keinu on hitaampi kuin se voisi olla. Tiistaina Elinan treenissä olikin sopivasti vuorossa keinu. Alkuun todettiin ettei paukuttelu ole ongelma ja hyvin löytyy asentokin kontaktilla, joten hänen mielestään voisin siirtyä pysäytyskontaktiin, koska se toimi hyvin samalla käskyllä kuin puomilla, eikä yli 10 kiloiselle koiralle pitäisi tulla siitä ongelmia. Sitten siirryttiin päätyynjuoksuharjoitukseen ja Elina totesi Kaskun hieman varovan keinun liikettä, mutta Itse tiesin hiipimisen johtuvan ihan vaan siitä, että olen vaatinut sitä menemään maahan lopussa, vahvistamatta kuitenkaan kunnolla päätyyn asti juoksemista. Tehtiin muutama toisto palkkaamalla Kasku keinun päähän ja nostamalla sitten pois (voitte varmaan arvata, mitä mieltä Kasku on moisesta päällekäymisestä) ja sain hyvät ohjeet miten jatkaa, kun se alkaa paremmin myös pysyä siellä päässä. Torstaina sitten hallille tekemään kotiläksyjä. Ilman avustajaa on taas niin hankala tehdä tätä, joten päätin, ylläty, yllätys, oikaista hieman ja otin keinun vanhaa ja uutta käskyä sekoittaen (vanha keinukäsky Ta-Maa, uusi Ta-Koske) ja hemmetti miten hienosti kelpie juoksi vauhdilla päätyyn, tälläsi etujalkansa mattoon ja jäi odottamaan vapautusta. Ja kun toistotkin, jopa hypyn kautta ja etupalkalla onnistuivat, riemuitsin jo, että meillähän on keinu valmis. Kunnes sitten perjantaina ennen treenejä kokeilin toimiiko homma yönylinukuttunakin. Eri kentällä kun oltiin, niin keinukin oli eri, alumiininen kisakeinu. Kasku juoksee hienosti alastulolle ja pysähtyy siihen ja sitten keinun pää alkaakin nousta vieden kelpien takajalkoja kohti kattoa ja osuen mahaan, jonka seurauksena Kasku tietysti pomppaa pois kyydistä. Lelun kanssa se sitten hillui normaalisti pitkin kenttää, joten ei tainnut sentään säikähtää. Itse olin jotenkin järkyttynyt, kun eihän tätä pitänyt tapahtua ja juuri tämän vuoksi olin ajatellut niitä juoksukontakteja. Nyt meidän keinu on sitten taas hajalla, enkä tiedä mitä sille seuraavaksi pitäisi tehdä.