Jaa-a, mistäköhän sain aikoinaan päähäni pitää Ansan tulevaa pentua tosi helppona tapauksena? Ehkäpä aika hiukan kultaa muistoja, mutta kyllä Kompa silti on hankalin pentuni ikinä. Vaikka olen nyt vähentänyt, oikeastaan lopettanut kokonaan, kaiken ns. tokotreenailun sen kanssa, pelkästään arjen liikkumiset saavat välillä hermot tosi kireälle. Osaa se sitten olla myös aivan ihanan herttainen kun se hyppää vauhdilla sohvalle syliini pää edellä. Mutta edelleenkään mulla ei taida olla tokokoiraa kasvamassa. Ehkäpä jätän sitten koko lajin. Jos tosta Kompasta tulis edes jonkinlainen paimentaja, sitten joskus, tai helppo seurakoira, joka hoitaa tosi itsenäisesti omat ulkoilunsa. Ja oikeastaan kaiken muunkin. Ei mua tarvita muuhun kuin ruokakupin täyttäjäksi ja sanomalehtien vaihtajaksi, kun ei se taida koskaan oppia siistiksikään, huoh.

Viime viikolla oli useampi hyvä sosiaalistamistapahtuma, ihmisten kanssa Kompa onkin tosi ihana, siitä iso plussa pikkuiselle. Vieraita koiria kohtaan se on hyvinkin laskelmoiva, vahvoille alistuu kunnolla ja voi alkaa sitten leikkiä, mutta ujompia se on heti valmis pomottamaan. Tässäkin kyllä parannusta Ansaan nähden, Ansa rähähtää ensin ja alkaa vasta sitten pohtia mahtaisko toinen ollakin ihan ok.

Ansan juoksuja odottelen edelleen. Ilmoitin sen kuitenkin Wecan kisoihin. Ja kevään näyttelyt lähestyvät nopeasti, onpa kiva viedä Ansa taas näytille vaikka enhän mä oikeastaan "virallisesti" noista näytelmistä  perustakaan, kaikenlaista jonninjoutavaa hömpötystä. Mutta olen sen verran fiksu, etten ilmoita Kompaa vielä niihin. Harmillista, kun jotenkin ajatteli ettei kelpien kinttujen asentoa tarttis murehtia, tollanen pikku koira, mutta edelleenkin Kompan liikkeet on melko järkyttävät kuten myös seisominen. Silloin tällöin näen sen pienen hetken ottavan kunnon asennon, mutta sekin johtaa heti jalkojen tärinään ja taas vedetään koivet mahan alle, kiva. Lieneekö sitten vaan lihasten puutteesta vai edelleen lievästä takakorkeudesta johtuvaa. Lujaa tuo kyllä juoksee ja hyppelee, eikä väsy, vaikka piippaakin lenkillä, ilmeisesti kuitenkin vaan turhautumistaan tylsään kävelyyn, niin ei kai sillä ainakaan ole samaa, vielä diagnosoimatonta tautia kuin siskollaan epäillään olevan. Sain myös viime viikolla loistavan idean käydä katsomassa Kamin pentukuvia Maijan blogista, virhe. Siellähän se isäukko seisoo niin nätisti asennossa viiden kuukauden ikäisenä, ettei oikein voi siihenkään verrata tytärtä. Eli nyt vaan odotellaan ja annetaan kropan ja järjen kasvaa ja onhan se oikeastaan tosi suloinen pissanhajuinen pikkupentu, ainakin nukkuessaan.