Ansa kulki ihan kivasti agitreeneissä, tarttis vaan muistaa vaikuttaa sen hyppypituuksiin, kun nehän on mallia kovaa ja kauas, aina, ilman poikkeusta, jos se siis saa itse päättää. Hyvin saisin kyllä kerrottua, että nyt riittäis hiukan lyhyempikin, mutta kun aina ei vaan muista. Kompa esitti taas riesaa täysin rinnoin, ensin kuulin hirveää kiljumista autosta, Bondikin yhtyi tähän ulvomalla, joten pakkohan se oli käydä katsomassa mikä hätä. Ja pentu oli jäänyt alaleuastaan jumiin kompostikehikkoon. Ja kukakohan on käskenyt yrittää puremalla päästä vapauteen. Siitä selvittyään oli hetki rauhallista, mutta se rauhanaika ilmeisesti käytettiin harvinaiseen ajatustyöskentelyyn, koska seuraavaksi kentälle juoksi iloinen itsensä vapauttanut pentu. Ja tämä toistui vielä toiseen kertaan ja sitten laiton sen remmillä autoon kiinni, opetelkoon siinä sitten taas uusia itsensähirttämisliikkeitä. Nyt on sitten viikko aikaa pohtia uusia temppuja saada koira pysymään omalla paikalla, agirotu lähenee hurjaa vauhtia.

Illalla päätin vihdoinkin käydä tekemässä verijäljen Bondille. Ja tyylilleni uskollisena se tehtiin vähän silleen spontaanisti (paitsi että mä en kyllä tee ikinä mitään spontaanisti, paitsi koirien treenit, nähtävästi), ilman järjen hiventäkään. 3 kerta 300 metrin matka osoittautui toosi pitkäksi, meni hiukan turhan vaikeille maastoille ja multa loppui merkitkin. Eli aamulla oli tiedossa ensin kaatopaikan (siis sen jäljen lopun) etsiminen, mutta ainahan metsästä sellaisen löytää vai kuinka?

Aamulla sitten noustiin reippaasti kun alakerran viti-viti-kiljun-vingun-herätyskello aloitti klo 4.45, muuten oikein ihana herättäjä, mutta toimii vaan randomajastuksella. Aamuisessa metsässä on ihana kulkea, eikä ainakaan tartte pelätä törmäävänsä toisiin. Kompa pääsi ensin etsimään kaatopaikkaa mun kanssa, vaikka sitten väärään suuntaan mun jälkiä kuljettiinkin. Ja kuten olin ajatellutkin, se on loistava jälkikoiran alku, mutta saattaa olla yhtä vaikeasti ohjelmoitavissa kuin on herätysajankin suhteen. Hienosti menee kuono maassa ja siitä on tosi helppo nähdä koska se on jäljellä.

Toisin on sitten tämän varsinaisen jälkikoiran kanssa. Alku lähti ihan ok, mutta heti huomasin, ettei Bondia mitenkään erityisesti kiinnosta tämäkään touhu. Siitä vaan puuttuu se into, mikä Kompalla sitten taas on. Seurailtiin jälkeä kuin sunnuntaikävelyllä jonkin matkaa, kunnes Bondi ihan pokkana kuono maassa lähti kaartamaan ihan selvästi väärään suuntaa. En vaan tiedä mitä se mahtoi seurata, ei ainakaan verijälkeä. Sitä on hirmu hankala lukea, koska se ei tee kunnolla töitä, kuono ei pysy maassa ja kai sieltä ilmasta nyt löytyy paljonkin vaihtoehtoreittejä. Huomautettuani asiasta palattiin oikealle jäljelle, mutta ihan kuin se ei vaan kuitenkaan tajuaisi mitä siellä metsässä ollaan tekemässä. Kulmia ei tutkittu, löytyi sentään oikea suunta. Kuiva jäkäläinen kallio oli vaikea, siihen olin varautunutkin ja homma alkoi taas näyttää paremmalta kun tultiin kosteampaan maastoon. Sorkka löytyi, mutta ei Bondi siitäkään mitään kiksejä saanut. Ja tietysti en ollut muistanut ottaa ruokaa mukaan. Ilmeisesti olen tämänkin jutun pilannut aikanaan liian huonolla palkalla. Mutta kun musta tämän pitäisi olla metsästyskoiralle (hah, naurakaa vaan, mutta musta kultsun pitäisi edelleen olla metsästyskoira) vähän samanlainen juttu kuin paimenelle paimennus. Ehkä jatketaan tätä hommaa, ehkä ei. Ja Bondin selkäkin taisi olla liian suurella koetuksella, alkoi taas oireilla aamupäivällä. Saattoi tietysti vaikuttaa koko touhuunkin, tiedä siitä sitten.

Kompa pääsi keräämään merkit pois ja katsoin samalla miten se liikkuu jäljellä vaikken sen enempää siitä asiaa tehnyt, koska Bondinhan jäljet siinä nyt päälimmäisinä olivat. Ja hienosti meni pikku kelpi, vauhdilla Bondin jälkiä pitkin. Kyllä siinä ainesta olisi, miten saada se kiinnostumaan verestä? No, enhän mä ole oikeastaan vielä edes yrittänyt. Otetaas seuraava verisatsi sulamaan ja jatketaan harjoituksia kun viitsitään.

Ja olen joutunut vaihtamaan näkemystäni nenätyöskentelyn väsyttävästä vaikutuksesta. Kotiuduimme kuuden jälkeen, syötiin aamupalaa ja ajattelin, että nyt saa rauhassa jatkaa unia. Joo, peräti tunnin taisi karvainen herättäjä nukkua ja sitten mentiin taas käpy suussa ympäri kämppää. Ihanaa, että on muutama päivä lomaa, kyllä me aina jossain välissä hiukan maltetaan nukkuakin.