Kompan lähdöstä on pian kaksi viikkoa, se vei suuren palan minua mukanaan. Ja miten voi tuntea itsensä niin syylliseksi ja tarpeettomaksi, vaikka eivät nämä kolme jäljelle jäänyttäkään omin neuvoin toimeen tule. Murhaoikeudenkäynti on ollut pitkä ja raskas. Kun vetää itse syyttäjän, puolustuksen ja tuomarin roolit, loppuratkaisukin lienee enemmän sellainen sovitteluratkaisu, minkä kanssa pystyy jotenkin elämään. Mutta suunnilleen näin se on mennyt:

Syyttäjä: Ei ole ihmisellä oikeutta viedä henkeä täysin elinkelpoiselta koiralta.

Puolustus: Oikeutta? Tässä tapauksessa kyse oli ihmisen velvollisuudesta lopettaa koira, jonka elämänlaatu oli huonontunut sekä ennaltaehkäistä kärsimyksiä.

S: Varmoja todisteita siitä, että koira kärsisi tilanteesta, ei ole ja sen elämänlaatua olisi pystytty parantamaan, jos näin olisi haluttu tehdä.

P: Koiran elämä oli tehty niin hyväksi kuin olemassa olevilla voimavaroilla oli mahdollista ja todisteet lähes päivittäisestä kohtuuttoman suuresta stressista ovat kiistattomat.

Ja sitten siirrytään vähitellen kohti likaisia yksityiskohtia, kuten näissä oikeussalidraamoissa on tapana. Mutta antaa niiden jäädä suljettujen ovien taakse.

Olen pitkään uskotellut itselleni, että Kompa tottui hyvin työpäivän mittaiseen yksinoloon tai oikeastaan sisälläoloon, sehän sille isompi juttu kuitenkin oli. Ja illalla se oli niin helppo, nukkui vaan sohvannurkassa tyytyväisenä, kävi välillä juomassa ja palasi nukkumaan. Mutta jossain vaiheessa on pakko avata silmät sille mitä tapahtuu, kun ei ole paikalla ja myöntää, ettei pysty enää tarjoamaan rakkaalle erityiskoiralleen sen tarvitsemia olosuhteita.

Maanantaiaamuna nostin Kompan tutusta sohvannurkastaan syliini ja kannoin autoon, ei siksi, ettei se pystyisi hyvin kävelemään itsekin, vaan siksi, että halusin pitää sen oikein lähellä. Ansa tuli mukaan saattamaan tyttärensä viimeiselle matkalle. Yliopistollisessa eläinsairaalassa Kompa sai nauttia monen ihmisen huomiosta ja silittelystä, se söi paljon herkullisia maksapaloja, kun sitä juoksutettiin aivan liian tasaista käytävää ataksian toteamiseksi. Vasta ulkona lääkäri näki lieviä oireita liikkumisessa. Magneettiin tuli kiireellisempi tapaus ja saatiin vielä hetki porukalla ulkoilla ja ihmetellä kevään merkkejä. Sitten tuli aika lähteä ja Kompa nukkui syliini.

"Et ole poissa, vaan luokseni saavut mukana jokaisen nousevan aamun ja jokaisen tummuvan illan myötä saan kuiskata korvaasi hyvää yötä."

blog4.jpg

b.jpg