Jos viimeksi saikin iloita pätevästä pikkukoirasta, enää ei kauheesti naurata. Täällä on nyt joku vaihdokki, kaikessa laittaa vastaan, mitään ei kuuntele, pöhisee, nostelee karvojaan pienimmästäkin ärsykkeestä ja sitten sitä saakin olla irrottamassa Kompasta. Eilen se kehtasi olla väistämättä mua sohvalla, tuijotti vaan silmiin, eikä ollut aikomustakaan siirtyä pois tieltä. Helpostihan sen sais nostettua pois, mutta kun se ei ole se juttu. Täytyy varmaan ottaa käyttöön hetkeksi vanhat johtajuusjutut ja pitää Kompa eri huoneessa. Kun mä puutun johonkin Kaskun typeryyteen, Kompa on ihan täysillä mukana auttamassa, jee, tapetaan se.

Tilannetta ei mitenkään paranna, että prinsessa Kompa on herännyt kaksi vuotisesta unestaan. Mä lopetin sen lääkityksen ja se on jotenkin enemmän läsnä. Touhuaa leluilla, kerjää ruokaa ja rapsutuksia ja on jostain syystä Kaskun mielestä tosi epäilyttävä. Mulla on pieniä omantunnontuskia, koska olen pitänyt sitä ilmeisesti huumattuna näin kauan, mutta onhan meidän elämä ollut melko helppoa verrattuna aiempaan. Katsotaan nyt palaako kohtaukset tai lisääntyykö muut oireet, sitten palaa myös lääkitys.

Kompan omaa hauskaa.

Onneksi on terapiakoira Ansa. Käytiin lauantaina tekemässä meidän eka täydellinen agilityrata Kirkkonummella (miten meillä meneekin hyvin useammin siellä kuin muualla?) Sujuva rata, ei yhtään kalastelua eikä korjailuja, koira teki sen minkä siltä vaadin, aivan mahtavaa. Siitä 0 ja 2. sija, kaarteisiin tietysti meni aikaa ja otin kontaktit varmasti. Toinenkin rata lähes yhtä hieno, tuplanolla kariutui puomin ylösmenoon, en ehtinyt rikkoa rytmiä. Muutenkin kivat kisat, rimatkin vain 55 cm, ihanaa. Mikä ei tietenkään estänyt Ansaa pudottamasta hypärin ekaa rimaa. "Onneksi" hyllytin sen radan lopussa putoamalla kartalta, ei tarvinnut taas jossitella sitä vitosen päähän jäänyttä hyppysertiä. Tänään käytiin paimentamassa ja koska itsellä on flunssa ja kakarakoiralla on teiniangsti, tiesin etten jaksaisi sen kanssa kahta kierrosta, joten otin Ansan mukaan. Ja sen kanssa oli niin ihana mennä! Sellainen iloinen koikkelehtijahan (enpä olis uskonut, että joskus luonnehdin tota tosikkoa näin) se on, mutta ohjautuu tosi kevyesti, ei uskois, että viime kerrasta on ainakin vuosi. Saatiin jakokin tehtyä. Ehkä mä ens vuonna taas jatkan sen kanssa.

Kaskun kanssa sain tehtyä muutaman juoksun lampaiden ympärillä ja jonkun verran rauhallista kuljetusta liinassa, mutta maahan ei mene. Hankala saada sille positiivisia kokemuksia, jos jokainen kerta päättyy tappeluun. Nytkin lähti kauniisti kaarelle, mutta kun sitä ei saa pysäytettyä, ei sitä myöskään saa palkittua oikeasta suorituksesta. Ja toiminnan jatkuminen ei tässä tapauksessa ole palkka, koska toiminta ei pysy samana rauhallisena, vaan kiihtyy, kiihtyy ja räjähtää. Täytyy pohtia, mitä sen kanssa nyt tehdään, varmaan ihan vaan peruskuljetusta liinassa ja siinä itsehillinnän löytämistä. Ansa ainakin saa tulla toistekin mukaan. Jollei Kaskun paimennustreeneistä muuta hyötyä ole, ainakin Ansalla hauskaa.

Ja miten voi joku koira inhota valjaita noin paljon! Kaskulle on tainnut jäädä traumoja talvisista haalarinpukemisista, en mä muuten voi tota ymmärtää. Nyt sitä ei sentään enää tartte pyydystää mistään kun se näkeekin valjaat, mutta heti kun ne on puette, se muuttuu puujaloilla käveleväksi zompieksi. Lenkilläkin se on alkumatkan tosi vaikeena, mutta rentoutuu kun päästään vauhtiin. Jätin nyt sille illaksi valjaat päälle, kun ajattelin, että se tottuis niihin, mutta ei tota huoneen ympäri ravaamista voi katsoa. Toisaalta, liikuntaahan sekin on. Kun otti valjaat pois, ravisteli, hyppäsi sohvalle ja sammui. On se rankkaa olla teinikoira.

Veneily sentään on alkanut sujua.

Ja sitten tuli taas otettua näitä ryhmäposetuksia, joista ei koskaan voi tulla onnistuneita. Toiset vaan on enemmän linssiluteita kuin toiset. Ja tästäkin hiukan näkee miten röyhkeän itsevarma toi ipana on, oikee minäitte -koira. Kivahan se on, että on hiukan kovemman sorttinen, mutta toinen asia on sitten miten mä tulen pärjäämään sen kanssa.