Matkakuumettako vai muuten vaan pirun huono tuuri. Kävin viemässä keskiviikkona töihin lääkärintodistuksen ja huomasin samalla, että viimeksi on tullut oltua pois töistä vuonna 2008. Ja silloinkaan ei nyt ihan varsinaisesti sairauden vuoksi, ainakaan oman, ehkä enemmän työyhteisön tautia oli silloin ilmassa. Mutta nyt kuitenkin odotellaan, ehtiikö tauti taittua parempaan suuntaan jo ennen sunnuntaita, jos ei, niin näin mennään. Lääkäri kirjoitti varoiksi lääkkeen, mutta ei siitä kuulemma vielä mitään hyötyä ole, otan sitten jos alkaa näyttää huonommalta. 

Laukku on lähes pakattu, kerran jo purettukin ja sitten taas uudestaan pakattu. Vielä pitäis keksiä mitä mä tartten mukaan koneeseen, kun se reppu on melko tyhjä. Eipä sinne mitään kovin ihmeellistä kannata mukaan ottaa, parilla-kolmella vaatekerrallahan sitä muutenkin toimeen tulee viikon. Katja oli jo varannut ekat majoitukset, mielenkiintoisia paikkoja, kun vaan löydetään ne. Jos kaikki sujuu hyvin koirahommissa jo alkuviikosta, vaihdetaan sitten maisemia loppuviikoksi. Ja paluumatkalle napataan vielä yksi pentu mukaan, aika jännää. 

Äiti on käynyt koiria lenkittämässä eilen ja tänään ja samalla ollaan käyty läpi hoito-ohjeita. Eilen se vei pojat remmilenkille, kun ne sitä enemmän kaipaa ja ne osaa kävellä nätisti, toisin kuin eräät naikkoset. Pinkolla oli kuulemma ollut hankalaa päästä asioilleen lyhyessä remmissä, oli sitten päästänyt sen vapaaksi. Ihmiseksi, joka aika paljon stressaa koirien hoitoa, jotkut asiat se ottaa hiukan turhankin rennosti. Kyllähän mäkin Pinkon vapaaksi noissa tilanteissa päästän, mutta että vieraan koiran, ilman kysymistä, voi hyvää päivää! Mun täytyy varmaan jotenkin vääntää rautalangasta, että Kompaa ei sitten päästetä remmistä missään tilanteessa muualla kuin omassa pihassa ja mökillä. Tänään äiti vei otukset mökille juoksemaan. Ajattelin, että ottais vaan kelpiet mukaan, mutta eihän se sitten raaskinut Bondia jättää ja oli se aika näky, neljä otusta istumassa Corollan takapenkillä. Onneksi matka on sen verran lyhyt, ettei ne vissiin ehtineet alkaa harrastaa mitään tilanvaltausta. Kompa taitaa olla ainut, jota ei häiritse liian lähellä oleva lajitoveri, siis tuttu sellainen. Hyvin oli kaverit juoksutettu, pääsevät ens viikolla useamminkin. Kompaa oli kuulemma ollut hankala saada kiinni. Se pitääkin ottaa paljon ennen kuin se älyää, että autoon taitaa taas joutua.

Tyytyväiset mökilläjuoksijat, Corollan takapenkkiä sopivammilla väleillä. Täytyy tosin tunnustaa, että Ansa oli pakko palauttaa tohon asemaan, se heräsi kesken unien kun otin kameran esiin, pitäisköhän sitä jotenkin siedättää siihen vehkeeseen, kun tuntuu aina vaan pahenevan.