Lauantaina kisattiin kotihallissa kolme starttia, sama vanha norsuntallaaja siellä radalla taas tömisteli, mistään tullut mitään. Pari hyllyä ja 10 ja kaikki radat ihan kamalia, plääh. Eikun suunta kohti piirimestiksia, mehän ollaan niin helkutin hyviä...

Sunnuntaina käytiin rally-tokoilemassa molemmille koirille koulutustunnukset, tää laji sopii niin paljon paremmin meille. Tai siis mulle ja Bondille, Ansa ei siitä edelleenkään hirveesti tykkää. Jos sekin vielä innostuisi, tai tajuaisi olevansa töissä, kun nyt siirrytään AVO-luokkaan ja päästään ilman remmiä kehään. Ansa kylläkin voitti koko luokan, oisko ollut n. 30 koiraa kisaamassa. Turun seudulla osaaminen ei vielä ole ihan pääkaupunkiseudun tasolla, siellä tuskin oltais oltu edes palkinnoilla pisteillä 94/100. Kauheen väljää "seuraamista" koko ajan, itse tulkitsisin sen jo olevan koko ajan poissa oikeasta paikasta, mutta tää nyt on rally-tokoa ja vielä ALO-luokka. Kaikki liikkeet tehtiin, ohjaaja hiukan kämmäili ja koira tulkitsi takuu ansamaiseen tapaan pienimmänkin sivuhorjahduksen maailmanlopuksi ja väisteli ja sätki milloin mihinkin suuntaan.  Ja siitä remmin lukon nousemisestahan menee aina piste pois. Bondi taas oli oma itsevarma itsensä, hiukan käytiin tahtojen taistelua houkutuksessa, kuten aina, mutta olen onneksi vielä voittanut kaikki taistelut ja koira on jättänyt houkutuksen, tällä kertaa jonkun älypelilelun ja lihapullapurkin, rauhaan. Muuten se nojaa, estää, heiluttaa häntää ja nauraa, se tykkää tästä ja kun hiukan viititään treenata, niin alettais saada parempia pisteitäkin. Nyt jäätiin just palkintojen ulkopuolelle, n. 15 koiraa AVO-luokassa. Ja siis VOI-luokassa sitten seuraavaksi, ehkä ens kuussa SM-kisoissa. Tänä vuonna mestaruudesta kisataan vaan VOI- ja MAL-luokissa, joten Ansa ei ikävä kyllä pääse mukaan.

Kompa toipui hyvin hammashuollosta, emäntä tais ottaa asian rankemmin. Ainakaan koiralla ei ollut mikään kiire kotiin. Siellä se makasi ihan tyytyväisenä häkissä lämminvesipullojen kanssa ja paukutti kovasti häntäänsä aina kun siihen koski. Kantaahan se sitten piti autoon, toki todettiin sen pysyvän jo omilla jaloillaankin, hiukan vaan taisi laiskottaa, kun ei käveleminen kiinnostanut. Kotona sohvalle villaloimi päällä vilttien alle jatkamaan unia ja muutaman tunnin päästä iltapissalle juoksi jo ihan reipas, säihkyvähampainen otus. Ja nyt me sitten opetellaan harjaamaan niitä vitivalkoisia leegoja, kaikkea kanssa, eipä ole ennen tarvinnut, mutta eipä ole ennen ollut näin spesiaalikoiraakaan mulla.