Sitä sun tätä pitkästä aikaa.

Pinko on taas ilostuttamassa elämäämme. En mä taida sitä antaakaan enää pois, ilmoitan vaan aina seuraaviin kisoihin, mitä sitä siinä välissä kotia viemään. Paimentamassakin käytiin ja se oli niin mahtava, mä haluan sen kanssa paimenkisoihinkin.

Tänään käytiin mökillä ja porukka ryntäsi tietysti heti rantaan. Siitä jatkettiin mihin syksyllä jäätiin: Bondi istuu laiturilla vaanimassa ”kaloja”, Ansa potkii itselleen pisaroita rantavedessä ja Kompa pitää äiskän selän kuivana ja menee jopa nilkkoja myöten itsekin veteen. Pinko juoksi Bondin perässä laiturille, seurasi hetken toisten touhuja ja hyppäsi sitten mereen. Aluksi hiukan huvitti, että siellä se nyt kroolaa ja kalastaa kaisloja ja yhtään ei oo kylmä. Sitten alkoi huolestuttaa, sillä ei ollut aikomustakaan tulla rantaan. Lopulta oli pakko alkaa kovistella sitä ja malttoihan se lopulta tulla pois. Oli pakko laittaa se kiinni, takasihan se oli menossa. Että nyt sitten odotellaan vesihäntää tai muuta kivaa seuraamusta avantouinnista.

Torstaina aloitettiin paimennustreenit ja Pinkokin pääsi mukaan, kun toiset osallistujat oli lomailemassa. Ansalla oli taas kovin vaikeaa, levotonta juoksentelua eestaas ja uuhet karitsoineen oli jotenkin pelottaviakin. Haku sentään sujui, vaikka tosi helpoksi se tehtiin näin aluksi. Pinkon kanssa sujui paremmin. Ihanan rauhallisen päättäväistä  ja tasapainoista työskentelyä. Haun kanssa on tietysti hiukan treenattavaa, meinaa helposti leikata ja pöläyttää lauman. Mutta tosi kiva tehdä töitä vahvan koiran kanssa, Ansan kanssahan yleensä aina jossain kohtaa jämähdetään ja on kamalan turhauttavaa kun koira ei saa mitään aikaiseksi.

Keskiviikko on aksapäivä. Piti mennä vaan Pinkon kanssa, kun Ansa oli hierottu edellisenä päivänä, mutta jotenkin unohtui ja Ansahan siellä radalla sitten enemmän juoksi. Sinänsä turha treeni taas, kun eihän me nytkään paneuduttu meidän pääongelmaan, lähellä pysymiseen. Pinkon kanssa vaan lähtötreeniä. Sen mielestä meidän suhde on tullut siihen pisteeseen, että ohjaajaa voi hiukan alkaa vedättää. Sen varaslähdöt ei meinaan ole enää mitään ansamaisen vienoja, ihan vähän vaan ennen aikoja, heti kun kääntyy katsomaan –lähtöjä, se tulee ihan törkeesti kun sitä itseä huvittaa ja vielä ekan esteen ohi, jos jotenkin vinoon on tarkoitus lähteä. Ja mulla kun ei ole taitoa olla mustavalkoinen tässäkään asiassa, meillä on ehkä ongelma.

Alkuviikosta koirat oli hierojalla. Kompa yllätti olemalla alun jännityksen jälkeen tosi hienosti. Se makasi rennosti paikallaan koko ajan ja Tanja sai korjattua verenkiertoa jumiutuneessa etuosassa. Illalla se oli tosi levollisen oloinen. Ja se on myös oppinut kävelemään remmissä, uskomatonta! Mä voin tehdän kolmen sukupolven lenkkejä ja kaikilla on lähes mukavaa, lähes koko ajan, uskomatonta tämäkin. Bondikin suoriutui hieronnasta kiitettävästi konkarin kokemuksella ja senkin jumit avattiin. Mutta sitten rouva hankala, voi taivas! Ihan uskomatonta vääntämistä. Koko ajan piti tuijottaa hierojaa, nostaa takakoipea tai yrittää piehtaroida. Se ei varmaan ollut minuuttiakaan rennosti paikallaan. Onneksi sen kroppa  oli taas ihan ok. Jos tota koiraa tarttis käyttää hoidossa useammin, menis kyllä hermo kärsivälliseltäkin hierojalta. Ja Bondin hoidon ajan se oli maannut ihan tyytyväisenä silmät ummessa siinä vieressä. Mä jo luulin, että sekin osaisi ottaa iisisti. Uskomaton matokoira.

Jossain vaiheessa käytiin kisaamassakin, mutta tulos ja meno oli samanlaista kuin TSAU:n kisoissa, että mitä niitä videoita tänne latailemaan. Kun kerran ohjaaja pelkää liikkua radalla, mitä hyvää siitä voi seurata. Nyt olis 9 starttia edessä, tavoitteena on saada tehtyä edes muutama rata, joilla en pelkää mitään, saas nähdä miten ämmän käy.

Lopuksi iltakuvia Syötteeltä. Voishan sitä tällaista maisemaa katsella kotonakin sängyssä maaten.