Bondi ja Ansa opettelivat tänään oven sulkemista. Näissä videoinneissa on se mielenkiintoinen juttu, että nythän mä oikeen hokasin miten eri tavalla toimin noiden koirien kanssa. Miksi ihmeessä mun täytyy Bondin kanssa sählätä noin hirveesti? En kai sitten luota sen oppimiskykyyn, tai sitten olen vaan niin kovin kärsimätön sen kanssa. Mulle jo sen junnuaikana sanottiin, että lopeta itse vauhkoaminen ja anna koiran hoitaa homma. Nyt se välillä oikein vaatii multa ohjeita, vaikka ihan hyvin se tarjoaisi tekemistä, kun vaan malttaisin odottaa. Ennen tätä kuvausta, Bondi on tehnyt jo pari ihan sujuvaa sulkemista, koska patukka on sille vesipelastuksesta tuttu, mutta sitten kun alan itse häiritä sitä, homma muuttuu vaikeammaksi.

Ansalle homma alkaa juuri tästä, ei ole ennen edes nähnyt kyseistä patukkaa. Ja sen kanssa olen ilmeisesti oppinut ottamaan ihan rauhallisesti. Sillä on vaan niin ihana asenne tekemiseen! Mutta miksei tämä sama asenne tule esiin kun pitäisi opetella esimerkiksi sitä kirottua tunnaria? Ilmeisesti olen sujuvasti opettanut Ansalle, että kun tunnarikapula otetaan esiin, sen (tai jonkun niistä, aivan sama koiralle) voi korkeintaan käydä pikaisesti noukkimassa maasta ja viskata mulle ja häipyä sitten häntä koipien välissä paikalta.

Lenkillä tapahtunutta: törmäsinpä puolituttuun, jonka kanssa sitten jäätiin jutustelemaan toviksi. Oleellisimmat kuulumiset vaihdettuamme, hän katseli koiria ja kysyi, että mikäs näistä nyt ei ollut ihan terve? Höh, eikös toi nyt ole ihan selvää, ajattelin, kunnes katsoin otuksia: yks makaa hangessa jalat kohti taivasta ja kieli poskella, toinen tuijottaa fanaattisesti täristen mun jalkojani ja kolmas volttaa loputonta ympyrää kun ei eteenpäinkään pääse. Havainnointihetkestä riippuen, ihan yhtä terveitä me kaikki taidetaan ollaan.