Viikonloppu oli sikäli tylsä, että omille koirille ei juurikaan ollut ohjelmaa. Itselläni taas oli hieno tilaisuus päästä hipelöimään huippu-urheilijalupausten nilkkoja ja tarkkailemaan miten hyvinmuodostuneet lihakset tekivät töitä lähietäisyydeltä. Toisin sanoen, olin agilityn Top team -valintatilaisuudessa avustamassa lihaskuntotestissä. Ja nyt on omatkin lihakset kipeät, kun eihän mun pelkkä paino riittänyt pitämään hyväkuntoisimpien jalkoja maassa selkä- ja vatsalihasosuudessa, oli tehtävä ihan oikeasti työtä, jotta kandidaatit olis saaneet tehtyä parhaansa. Melkein teki mieli kokeilla kotona itsekin, mutta laiskuus iski - onneksi- sitten mä vasta olisinkin kipeä ollut.

Eilen kävin kiertämässä meille uuden metsälenkin ohikulkutien laitamilla. Ajattelin, että kun Naantalin kaduilla pystytään jo kävelemään tosi rennosti koko porukka, niin tokihan se sitten sujuu leveällä metsäpolullakin, vaikka Bondia ja Kompaa en vapaaksi voikaan päästää. Ja pah, ihan hirveää, Kompa ei vissiin vaan pysty kävelemään kiinni metsässä, eikä Bondikaan nyt ihan fiksusti liikkunut. Ja kaikkien näiden vuosien jälkeen en edelleenkään osaa lukea Ansaa, se sitten päätti häipyä, kun tilanne alkoi ilmeisesti olla sille liian ahdistava. Siinä sitä sitten seistiin ihmettelemässä onko järkee vai ei matkalaukkumalliin paketoidun puoliaivoisen paimenen ja hinaajaa esittävän jäljestävän lintukoiran kanssa. Juuri oli kävelty melko lähellä isoa tietä ja ohitettu sienestäjiä, että missäköhän se yks hysteerinen pehmokelpie mahtoi painella. Onneksi olin vaihtanut sille Kompan numeropannan kaulaan kun tarvitsin Ansan valjaat Kompalle, koska niistä saa paremmat kantokahvat laukkuun. Paitsi, että puhelinnumero on aika laiha lohtu, en oikein osaa kuvitella, että Ansa antaisi itsensä kenellekään kiinni tossa mielentilassa.  Taas toisaalta, se on kyllä tosi fiksu otus, autolle se luultavasti juoksisi. Joten sinne sitten piti lähteä palaamaan. Tosin kahden ääliön kuonot ei meinannut kääntyä ilman kovia otteita, niillä on vaan yksi suunta, kohti tutkimattomia erämaita vissiinkin, varsinainen majakka ja perävaunu. Ja mistäköhän toikin sanonta on tullut, eihän noilla ole mitään tekemistä keskenään. Kun sitten sain puupään ja rusina-aivon tajuamaan, että ne voi kävellä myös paluusuuntaan, Ansa juoksi kuono maassa vastaan, oli vissiin käynyt nollaamassa tilanteen jossain ja palasi täysi haku päällä, onnellisena löytäessään ei niin kovin täydellisen, mutta silti rakkaan laumansa.  Ja sellainenhan tää on, ollaan me kuitenkin vaan aika ihania kaikki, vaikka välillä toistemme hermoille käydäänkin.  Mutta ehkä mä kuitenkin lähden sille rennolle syksyiselle metsälenkillä ihan vaan Ansan kanssa kaksin.