Paimennuskausikin sitten alkoi taas. Ekalla kerralla oli vielä hiukan hankala päästä itse fiiliksiin, kun jotenkin on niin vakuuttunut, että me oltiin viime kesänä uramme huipulla, mitä sitä enää jaksaa yrittää. Mutta viime torstaina alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, että ehkä meidänkin on mahdollista vielä oppia jotain. Teemana meillä lampaiden liikuttaminen ilman, että itse liikun koiran mukana. Hassua miten hankalaa Ansan on paimentaa kaukana musta, vaikka muissa lajeissa etäisyys ei tuota mitään ongelmia, siis koiralle. Mutta kyllä me jotenkin saatiin lauma liikkumaan radalla, Ansakin joutui tosissaan tekemään töitä, kun ei kerran multa saanut apuja, vaikka kuinka anovasti katsoi ja häntäänsä heilutti, varsinainen paimenkoira... Mutta eiköhän me taas jatketa harjoituksia innokkaasti.

Viikonloppu meni näyttelytöissä oikein mukavan portugalilaistuomarin kehässä. Sain kunnon luennot pyreneittenmastiffeista, espanjanmastiffeista, estreloista, leonbergeista ja jackrusseleista. Hiukan hukkaan meni sen puoleen etten mitään noista ole ajatellut itselleni hankkia. Kehäkuume tosin alkoi mullakin taas oireilla, mutta totesin sitten kotona, ettei Ansan kanssa kannata mihinkään mennä. Vaikka se mun mielestäni onkin tosi nätti ja haluaisin sitä esitellä, niin sen kehäkäyttäytyminen ei todellakaan ole valioluokkaista. Jostain syystä en vaan saa sitä juoksemaan rennosti ympyrää ja miksi saisin, kun eihän se osaa normilenkilläkään kulkea mun vierellä. Mutta jos saan sille PPR1:sen, niin käyttöluokkaan kyllä jossain vaiheessa mennään, sinne sen käytös sopii ihan hyvin. Ja siellä saa paremmin tuomarin oikean mielipiteen, valioille monet helposti antaa armoERI:n jostain lojaalisuussyistä toisia tuomareita kohtaan. Ja mä olen sen verran masokisti, että haluan kuulla mitä mieltä ne oikeesti on mun koirasta.

Sitten Bondi näyttää, miten pientä koiraa taas kohdellaan kaltoin:

Mulla on olohuoneessa kolme sohvaa, joilla otukset saavat vapaasti makoilla ja niin myös tekevät. Paitsi tiettyyn aikaan illalla Bondi päättää, että nyt pitää päästä nukkumaan ja vain se yksi sohva kelpaa yöuniin. Ja se on tietysti se missä ihmiset istuvat. Että voi koira olla sitkeä tuijottaja ja vinkin heittäjä. Tietysti olen itse sitä vahvistanut kun olen joskus antanut periksi, jos on muutenkin ollut itse nukkumaan menossa tai jonkin muun jutun takia joutunut paikasta luopumaan. Mutta kun en anna periksi, niin voi jestas sitä huokailua ja marttyyriutta ja sitten on pakko ahtautua tohon sohvan kanssa samaa sarjaa olevaan nojatuoliin, missä se ei ikinä muulloin makaa. Enkä yhtään ihmettele miksi. Kun sitten itse lähtee yläkertaan ja kertoo sille, että nyt olis sohvapaikka vapaa, niin ei kelpaa. Vasta kun on poissa näkyvistä, kuulee herran siirtyvän "omalle" paikalleen. Se ei varmaan halua mun näkevän miten se pääsee pois tosta solmuasennostaan.