Oli kolea helmikuun ilta ja kostea usva laskeutui hämärään metsään. Jostain hiljaisuuden keskeltä kuului vain hirmuisten petojen ääniä niiden etsiessä saalista. Ison kuusen alla kyyhötti pieni musta koira. Se tärisi peloissaan, hylättynä, yksin. Se oli nälkäinen, viluinen ja väsynyt. Mutta silti sen olisi tehtävä suuri päätös. Sen edessä avautui polku. Polku saattaisi johtaa pelastukseen, mutta se oli vaarallinen, niin vaarallinen. Eikä pieni koira tiennyt pystyisikö se kohtaamaan polun haasteet. Vai olisiko vain parempi jäädä kuusen alle ikuisiksi ajoiksi...

Ja sitten kelpie pois koneelta satuilemasta omiaan. Oikeasti tarina meni näin:

Eräänä linnunlauluisena ja kauniina, lähes aurinkoisena helmikuun aamupäivänä lähdin Kaskun ja Ansan kanssa tekemään pikaisesti ennen treeneihin lähtöä tutun lähimetsälenkin. Yleensä tytöt juoksee vastapäivään mäkea alas, välillä taas lähden myötäpäivään katkaistakseni kaavan ja hyvin ne sieltä sitten ovat perässä tulleet. Tehdään koko lenkki tai tullaan kallioiden yli takaisin. Tällä kertaa päätin sitten olla todella yllättävä ja lähdinkin keskipolkua ylös kalliolle. Ja sehän oli iso virhe. Ajatuksistani kun havahduin, Kasku kyllä kirmaili mukana reippaasti, mutta Ansaa ei näkynyt missään. Pakko oli palata takaisin ja siellähän se kyyhötti ja tärisi polun alussa, ei sentään ollut häipynyt tien yli kotipihaan. Mutta ei pystynyt astumaan pois siltä normaalilta uralta, siitä kun kuului lähteä vain oikealla tai vasemmalle, ei keskelle. En ole vähään aikaan nähnytkään sitä noin ahdistuneena, omituinen otus. Kovistelin sen kävelemään mukanani, kunnes tajusin, että Kasku alkoi pyöriä ympärillä sen näköisenä, että kohta muuten otetaan matsi, heikot joutaa pois tältä polulta. Onneksi Ansan tuska oli kuitenkin tälläkin kertaa vain suurta näytelmää, sille kelpasi erittäin hyvin taskun pohjalta löytämäni namit ja kun vielä tungin kepin suuhun, johan alkoi taas aurinko paistaa Ansallekin. Välillä tulee pohtineeksi, mitä tosta otuksesta olis tullut, jos olisin mennyt mukaan sen draamaan.

Juoksutauon jälkeen Ansakin pääsi pitkästä aikaa esteille. Kokeiltiin viime viikonlopun kisoissa nähtyjä hankalia keppi-putki-asetelmia. Kepit loppuivat suoraan noin metrin päähän putken suusta, eikä sinne tietenkään menty. Ekalla kertaa Ansakin jätti viimeisen välin tekemättä, koska sen mielestä siellä oli ilmeisesti liikaa kaikkea jännää, kuten minä ja se putken suu. Toistolla onnistui, mutta ei kai tolla "vauhdilla" voi olla onnistumatta. Kisoissa taitaisi jäädä tekemättä, vire on sen verran korkeempi. Seuraavaksi taidetaankin keskittyä vireen nostoon ennen kuin tehdään yhtään mitään.

Kasku oli tietysti taas huisin pätevä. Kokeiltiin kepeille meno pois-päin-käännöksestä ja sinnehän se upposi ilman mitään verkkojakin. Perjantain ryhmätreenissä se pujotteli kuin vanha tekijä, pystyin valssaamaankin lopussa. Se ei edes katsonut mua, eteni vaan kohti palkkaa. Ja puomikin toimi hienosti. Kotiläksyä tuli tällä kertaa siivekkeen kierrosta. Sehän on mulle hankala juttu, kädet huitoo joka suuntaan ja ajoitus on ihan pielessä. Ansan kanssakin koitan yleensä välttää näitä. Kaskulle aloin nyt pihatreeninä opettaa kiertoa käskystä, jos sais sen oman liikkeen mahdollisimman pieneksi. Homma eteni jo kivasti, mutta mun tokoesteellä ei ole kovin hyvä treenata tätä, joten jatketaan harjoituksia ens viikolla, kun ehditään taas hallille.