Huh, olipa viikonloppu! Kyllä mustakin on kiva päästä kunnolla pesulle ja nukkumaan reissun jälkeen, mutta Kompan onnellisuutta kotiinpaluun johdosta ei kyllä voita mikään. Pari päivää häkkieläimenä sai sen sekoamaan totaalisesti ja kotipihalle autosta vapautettu otus juoksi tunnin sinnetänne pitkin pihaa ja olohuonetta, kunnes loikkasi täydestä vauhdista seinän kautta pamahtaen omalle patjalleen ja nukahti ennen kuin ehti kunnolla laskeutua. Pakko oli käydä varmistamassa alkoiko se tosiaan nukkua vai tuleeko kenties vaahtoa suusta niskat nurin tms. Mä sain taas päivänsäteeni takaisin, mutta kyllä se ehtikin olla kamala hirviömenninkäinen reippaan vuorokauden, huoh.

Agirodussa Ylöjärvellä kävimme siis juoksemassa muutaman radan (6 kpl)  ja "nauttimassa" kesän lämmöstä, vähempikin olisi riittänyt, kiitos vaan. Seura oli onneksi mitä mainiointa ja paljon tuli jutusteltua myös sellaisten kanssa, joista joutuu jonkun aikaa pohtimaan, että mistäköhän mä tämän tunnen, varsinkin jollei ole koiraa siinä näkyvissä. Eli paljon tulee tuttuja, kun vaan näissä piireissä pyörii tarpeeksi kauan.

Fiilikset itse kisoista oli taas ihan laidasta laitaan. Perjantaina pari starttia, eka rata oli meille tyypillistä sähläämistä, Ansa sinkoili miten sattuu ja nyt huomaan, että aina tarttis kuvata tai ainakin piirtää rata muistiin, koska muuta, kuin että kamalaa oli ja hylly tuli, en radasta muista. Toka näytti sitten jo kokonaisuudessaan paremmalta, vaikka olikin mielestäni hiukan hankala, mutta taaskaan en muista koko rataa, enkä varsinkaan, sitä kohtaa missä meni pieleen. Lauantaina aamu alkoi hyvin, päästiin vaan yhdellä rimalla maaliin ja sijoitus oli 30./n. 150 koirasta. Kun näistä 25 pääsi epäviralliseen finaaliin, niin olin ihan tyytyväinen tulokseemme, paikalla kuitenkin ymmärtääkseni lähes kaikki huippukuskit. Iltarata menikin sitten aivan, en edes tiedä mitä sanaa käyttäisin. Eka kerta kun jätän leikin kesken, en siis edes yritä jatkaa jonkinlaista suorittamista. Otti vaan niin rankasti päähän. Ja vaikka mun ohjaus onkin pahimmillaan aivan luokatonta, voisi Ansa edes hiukan yrittää tehdä yhteistyötä. Paitsi, että onhan se mun mokiani usein pelastanut, nyt ei vaan oikein synkannut. Eikä mikään ihme, se oli aika paineistunut Kompan ääliökäytöksestä sen päivän aikana. Sunnuntaina pidin tytöt erillään ja tehtiin kivantuntuinen 0, tietysti epävirallisessa luokassa ja helpohkolla radalla, mutta se oli silti aivan mahtavaa. Oltiin vielä toiseksi nopein maxi3, mutta jäätiin nelosiksi, koska kärkeen hyppäsi aikahyvityksellä pari ykkösluokkalaista.  Joukkueratakin meni paremmin kuin meidän joukkuesuoritukset yleensä, olen ihan tyytyväinen.

Pariin päivään sisältyi iloa ja surua. Maija ja Kami tekivät lauantaina puhtaan radan ja siirtyivät luokkavoiton siivittäminä kolmosiin! Maijasta tulisi hyvä taistelulentäjä, mä en kyllä pystyisi ajamaan tollasta Hornettia, jolla on noin isot ja nopesti liikkuvat laskeutumislaitteet ja siivekkeet. Monta muutakin hienoa suoritusta nähtiin ja kiva oli myös nähdä kaikki Ansan lapset. Toisaalta oli hirmu surullista huomata mitä kaikkea multa jää tekemättä Kompan kanssa. Joudun todella pohtimaan, voinko edes ottaa sitä mukaan enää mihinkään reissuun, kun se selvästi kärsii liiasta ärsykemäärästä ja muuttuu raivoavaksi verikoiraksi, mun ilopillerini. Mutta toisaalta, se kyllä yllätti mut olemalla yöt "hiljaa", vaikka aina jossain joku koira haukkuikin välillä ja muitakin ääniä autoon kuului. Tämä ei tietenkään tarkoita, että se olisi nukkunut: se kaivoi ja kaivoi ja kaivoi, kunnes keskeytin sen, se joi ja joi ja joi, kunnes keskeytin sen, se petasi ja hyöri ja pyöri (ei siis ihme, että sille tuli jano). Välillä se ilmeisesti hetkeksi torkahti, kun tunti kului nopeammin. Aamulla se alkoi kitistä juuri oikeaan aikaan viiden maissa ja kun en siihen aikaan halunnut vielä herättää naapureita, niin nappasin sen viereeni ja painoin sen pään tyynyyn ja hämmästyin suunnattomasti kun siitä herättiin puoli seiskalta. Mutta en silti ala kokeilla vierihoitoa kotona.