Kompan tarina - elämää CA-kelpien kanssa, julkaistu Border&Kelpie uutisissa 4/2013

Blogimerkintä 16.10.2009

”Olipa mukava loma! Pentuja voisi vaivatta katsella useamman tunnin putkeen. Ja ne ei vaan nuku ja syö, ei ainakaan kelpien pennut, alusta asti ne ovat mönkineet pitkin pentulaatikkoa kiihtyvään tahtiin. Unissaankin vipeltävät koko ajan. Ihania vikeltäjiä. Tytöt alan jo erottaa toisistaan, niillä on selvästi eriväriset merkit. Ja ihan mielettömästi ne ovat kasvaneet, ties mitä kromosomihirviöitä niistä on kasvamassa.”

Kompa syntyi lokakuussa 2009 vauhdikkaasta yhdistelmästä, jossa emänä oli oma narttuni. Koska tunsin hyvin myös isän ja pidin sen työasenteesta ja luonteesta, odotin pennuilta paljon ja oli selvää, että Ansan tytär tulisi minulle harrastuskaveriksi. Pennut tuntuivat erityisen tärkeiltä myös siksi, että sain olla mukana synnytyksessä ja seurata niiden kasvamista läheltä.

Blogi 7.1.2010

” Lääkäritäti totesi sekä äidin että tyttären terveiksi, naureskeli kyllä vähän Kompan vilkkautta. Kompa oli tosi hienosti, pöydälläkin seisoi ihan nätisti, pää vaan teki ihme pakkoliikkeitä, ei kai sitä nyt sentään täysin paikallaan voi olla.”

Hain Kompan kotiin joulun alla ja sisäsiisteys- ja muu peruskoulutus aloitettiin lahjapaperien, lumihankien ja pakkasten keskellä. Pentu oppi istumaan ja reagoimaan nimeensä, vaikka olikin normaalia vilkkaamman oloinen. Olin ajatellut, että kelpien pentu tarjoaa kontaktia lähes automaattisesti, mutta Kompaa ei kiinnostanut ruoka eikä lelut ja kun vielä annoin emän ja tyttären viettää paljon aikaa yhdessä, pentu taisi olla kaikista hyvistä etukäteissuunnitelmistani huolimatta enemmän emänsä kuin emäntänsä koira. Sisäsiisteyden kanssa oli myös hankaluuksia, Kompalle ei ollut mitenkään kamala juttu pissailla omaan petiinsä, mikä minusta oli hieman outoa.

Blogi 2.2.2010

”Olen tutkinut taas vanhoja kuvia, kun yritän löytää pennuista seisomiskuvia. Mua ihmetyttää Kompan seisominen, kun sen on pakko vetää takajalat kropan alle aika voimakkaasti. Tilanne on hiukan parantunut kun se ei ole tällä hetkellä niin takakorkea kuin vielä viikko sitten, mutta kuitenkin näyttää oudolta. Hankalaa opettaa näyttelyasentoa kun sitä ei saa edes venytettyä oikeaan asentoon. Voihan tietysti olla että nämä kylmät ilmatkin aiheuttavat tollasta "käpertymistä". Se kuitenkin ravaa jo aika kauniisti, niin kai sitten asentokin paranee iän myötä.”

Keväälle oli tietysti suunniteltu myös muutama näyttelykäynti, mutta niihin harjoitteleminen ei oikein edennyt. Pentu seisoi ruman näköisesti takajalat mahan alla, vaikka ravasi kuitenkin melko siististi, sen minkä malttoi hyppimättä liikkua. Remmilenkkeily oli tuskaista, pieniä pätkiä pystyimme kävelemään normaalisti, välillä pentu kiihtyi jostain ja alkoi kiskoa kuin veturi tai alkoi vaania Ansaa ja Bondi-kultsua ja jouduin paketoimaan sen remmillä, jotta pääsimme taas eteenpäin. Kun lähdin yksin sen kanssa, se ei suostunut kävelemään, vaan raahasin tai houkuttelin sitä nameilla suurimman osan matkasta. Yleensä se saikin liikkua Bondin kanssa, joka kesti sen hyökkimiset ja minun hermostumiseni, toisin kuin Ansa. Kävimme pentukurssilla ja siellä kouluttajan kanssa pohdimme, miksi Kompalle on kovin vaikeaa mennä maahan. En nimittäin ollut koskaan vielä nähnyt sen itsenäisesti menevän makuulle normaalisti, se pyöri aina ensin ympyrää jonkin aikaa ja sitten ikään kuin kaatui kyljelleen. Luulen, että tässä vaiheessa aloin epäillä, ettei kaikki ole kunnossa, vaikken sitä halunnutkaan itselleni myöntää vielä pitkään aikaan.

Blogi 8.3.2010

”Edelleenkin Kompan liikkeet ovat melko järkyttävät kuten myös seisominen. Silloin tällöin näen sen pienen hetken ottavan kunnon asennon, mutta sekin johtaa heti jalkojen tärinään ja taas vedetään koivet mahan alle, kiva. Lieneekö sitten vaan lihasten puutteesta vai edelleen lievästä takakorkeudesta johtuvaa. Lujaa tuo kyllä juoksee ja hyppelee, eikä väsy, vaikka piippaakin lenkillä, ilmeisesti kuitenkin vaan turhautumistaan tylsään kävelyyn, niin ei kai sillä ainakaan ole samaa, vielä diagnosoimatonta sairautta kuin siskollaan epäillään olevan.”

Synkempiä uutisia alkoi kuulua Kompan siskon suunnalta, mutta silti sitä vain jotenkin sai itsensä uskomaan, että Kompa on terve, hieman ehkä normaalia vaikeampi, mutta kuitenkin terve pentu. Pentukurssilla saatiin tehtyä kivasti kaikenlaista, sekä toko-, että agilitytreenit jatkuivat normaalisti, oli jotenkin helpompi elää kuvitellen, että kaikki on kunnossa. Lenkillä päästiin paikalla pyörimisen sijaan eteenpäin, mutta nyt alettiin tapella remmirähjäämisen kanssa.

Blogi 13.3.2010

” Kompsis on jo 5 kk! Hän on oikein siisti tyttö, mitä nyt muutamasta sohvasta ja matosta, kun sentään ulkona peittää kuonolla oikein tarkasti lumeen kakkakasansa. Kompa osaa myös tehdä kääntöhypyn ilmassa, hiukan pelottavaa kun pentu tulee täysille kohti, hyppää metri ennen ilmaan, kääntyy ympäri ja tupsahtaa syliin selkä edellä, pakkohan se on kiinni ottaa, muuten se kellahtaa selälleen maahan. Eli hienosti on mennyt perusasentotreenit perille.”

Kompa tuntui oppivan hyvin perusasennon, jota olin sille ihan alusta asti opettanut, koska halusin tälle pennulle tehdä siitä maailman parhaan asian. Maahan en saanut sitä menemään koskaan, vaikka välillä näin sen pihalla, Ansaa vaaniessaan, tekevän varsin puhtaan maastoutumisen. Epäilys tulevaisuudesta vähensi motivaatiota kouluttamiseen ja tekeminen Kompan kanssa alkoi vähetä, mikä ei ainakaan auttanut sen remmikäyttäytymiseen. Se alkoi olla aamuöisin levoton, metelöi, hyppi porttia päin, juoksi ympäri asuntoa.  Heräsin päästämään sitä vähän väliä ulos, vaikkei sillä oikeastaan ollut mitään hätää ja olin todella väsynyt. Onneksi Bondi huolehti kiitettävästi Kompan liikuttamisesta silloinkin kun itseltä oli voimat loppu, tuntui, että kultaisen koiran sietokyky oli rajaton.

  

Blogi 9.4.2010

”Päätin siis opettaa pennun ottamaan katsekontaktin minuun. Pari muuta koiraa pihalle, nameja käteen ja tarkastus, että namit myös kelpaa. Pentu syö namin ja häipyy paikalta ennen kuin ehdin jatkaa pidemmälle. Haen pennun paikalle toisesta huoneesta, näytän, että tässä niitä nameja on koko kourallinen, kyllä kannattaa tehdä yhteistyötä, tosi kiva juttu. Pentu heiluttaa päätään oikealta vasemmalla useita kertoja ja eteenpäin päästäkseni päätän palkata yhden noin suoraan katsotun kohdan. Pentu syö namin ja häipyy toiseen huoneeseen. Haen pennun takaisin, mutta se on löytänyt margariinirasian kannen, (luulin hävittäneeni jo kaikki nämä ihanat purtavat jutut) eikä sillä ole aikomustakaan päästää minua lähelleen, koska vien siltä aarteen. Pelätessäni pilaavani noudon, yritän vaihtaa aarteen namiin, toiseen leluun, lässytän, kierin lattialla... mikään ei auta. Luovutan noudon suhteen, otan pennun kiinni, kaivan kannen sen suusta ja tungen nameja tilalle toivoen sen olevan huonomuistinen otus.  Haen taluttimen ja laitan pennun kiinni, vain muistaakseni, että pennulle kiinni oleminen tarkoittaa samaa kuin "nyt täytyy olla tarkkana ettei vaan liiku samaan suuntaan kuin ohjaaja ja remmi pitää olla toosi kireällä, jotta ohjaajan ja pennun etäisyys on maksimissaan".  Vapautan pennun pienestä remminlöystymiseksi tulkittavasta horjahduksesta ja sitten siirrymme vessaan treenaamaan. Istun pöntöllä namit kourassa, mutta pentu on löytänyt viemäriritilän ja kaivaa sitä fanaattisesti. Kiellän ja saan annettua yhden namin, ennen kuin se alkaa juosta pöntön oikealta puolelta vasemmalle ja taas takaisin. Otan pennun kiinni ja teemme spontaanin rauhoittumisharjoituksen. Pentu alistuu syliini ja päästän sen menemään. Se menee mahdollisimman kauas ja alkaa raapia vessaharjatelinettä, joka kaatuu. Pentu pelästyy, juoksee aluksi karkuun, mutta alkaa sitten jahdata kaikessa tohinassa myös liikkeelle lähteneitä "villakoiria". Ja kun tilaa on metri kertaa puolitoista, pentu lyö päänsä pönttöön, lavuaariin, polveeni ja patteriin, mikä ei taatusti mitenkään paranna tulevaisuuden treenien tulosta. Tässä vaiheessa on pakko luovuttaa koko juttu, koska toisaalta menee NIIN hermo ja toisaalta naurattaa hysteerisesti. Katsekontakti, joo, tosi helppo perusjuttu.”

Välillä tuli kuitenkin yritettyä vielä jotain, ilmoitin sen jopa kilpailutottelevaisuuden alkeet -kurssille, ihan vanhasta tottumuksesta. Tuntui oudolta, että talossa oli puolivuotias pentu, jonka kanssa ei tehty mitään tavoitteellista. Oikeastaan olin jo matkalla kohti ihan uutta ajatusta, että koiran kanssa ei välttämättä tarvitse tehdä mitään, pelkkä arjesta selviytyminen oli jo tavoite itsessään.

blogi 25.5.2010

”On se vaan aika suloinen höntti. Vaikka ei nuku aamuisin viiden jälkeen, eikä pidä minkäänlaisesta vapaudenriistosta eikä siedä silmissään vieraita koiria. Mutta söpö silti, ainakin kun saadaan olla kotona.”

Arki alkoi sujua, kunhan pidin kiinni rutiineista. Välillä Kompa oli iloinen, hauska luonnonlapsi, joka innostui tyhjistä muovipulloista, kävyistä, perhosista, välillä taas levoton, äänekäs, vaativa hirviöpentu. Joistain asioista en kuitenkaan ollut valmis sen takia luopumaan, kesäreissuissa käytiin kuten aiemminkin. Autossa se viihtyi vaihtelevasti, mutta ei juurikaan häkissä ja narussa se sitoi itsensä saman tien umpisolmuun, mikä kesähelteillä aiheutti omat ongelmansa. Vieraita koiria se ei sietänyt ollenkaan ja kun vapaana ei tästä syystä voinut pitää, keräsi se aina valtavan määrän energiaa itseensä matkoilla. Yritin silti sitkeästi totuttaa sitä kulkemaan remmissä muiden seassa, mutta koska siihen ei edelleenkään saanut kunnolla kontaktia, sen kanssa oli todella hankalaa liikkua missään. Maatessani raivoavan kelpien päällä Teivon raviradalla agirodun jatkuessa normaalisti ympärillämme olin aivan valmis päästämään meidät molemmat pahasta, mutta kotipihalla seuratessani iloisesti perhosen perässä hyppelevää pentua, en siihen enää pystynytkään.

Blogi 29.7.2010

” Pieniä sekoamisen merkkejä nähtävissä...siis minussa, taas. Kompa syö nyt jotain ihme homeopatiarakeita ja käyttää dap-pantaa. Ostin mä myös sille ällökamalan tyttöpannan, jos sekin vaikuttais sen käytökseen rauhoittavasti. Teho siis luultavasti sama kuin kahdella edellisellä keinolla. Yleensä olen erittäin skeptinen kaikkea tällaista kohtaan, enhän mä usko kipulääkkeisiinkään, vaikka toki annan koiralle kun lääkäri käskee. Ja töissä selailin ihmisten pikkuaivosairauksien hoitoa (missä ei juuri tuloksiin päästä) ja sieltä löytyi vitamiinit E ja B ja mitä vielä, niitäkin oli jo ostoslistalla, onneksi järki palasi ennen kuin ehdin niitäkin ostaa. Mutta kaikenlaiseen sitä ryhtyy, ihan vaan omaa mieltään tyynnyttääkseen. Kyllähän mä tiedän, ettei Kompaa mikään paranna, mutta jos kuitenkin pystyis vaikuttamaan tohon kiihtymiseen, voishan se olla tollanen terveenäkin.”

Heinäkuun lopussa lopetettuun siskoon verrattuna Kompalla oli melko lievät, vaikkakin klassiset oireet: jäykät, leveät liikkeet, lievät pään pakkoliikkeet, nokkiva juomistyyli ja asentotunnottomuutta, mikä näkyi välillä epäterveen oudoissa nukkumisasennoissa. Fyysisiä oireita enemmän ongelmia aiheuttivat kuitenkin käytöshäiriöt, jotka olivat osittain seurauksia kontaktin saamisen vaikeudesta ja kohtuullisen voimakkaasta luonteesta. Yritin hakea netistä tietoa ja kaipasin vertaistukea, mutta sairaskertomuksia ei juuri löytynyt. Jonkun videon katsoin, mutta ne eivät todellakaan vastanneet sitä, mitä Kompassa näin. Se ei juossut hoiperrellen, eikä kaatuillut, mutta tiesin tietysti, että kyseessä on etenevä sairaus, joten tuoko meillä olisi edessä? Olisinko valmis näkemään oman koirani tuollaisena?

Toisaalta tuntui, että oltiin koko ajan menossa parempaan suuntaan: Kompa oli lähes sisäsiisti, arkirutiinit sujuivat ja se pysyi puomilla ja hyppäsi 40 senttisiä hyppyjä, tosi oleellisia asioita muka nämäkin. Tein lämpimään ulkovarastoon sille oman yksiön, jonne laitoin sen välillä aamuöisin saadakseni itse nukutuksi ja kun oma jaksaminen oli kunnossa, tuntui, ettei minulla ollut todellakaan mitään syytä luopua rakkaasta koirasta.

Kompan isä Kami, Ansa, Kompa ja Entti-veli

Blogi 21.10.2010

”Kompan kohdalla alan jo tottua ajatukseen, ettei se ole luonani montaa vuotta, itse asiassa olen jo huomaavinani sen liikkeissä huononemista. Mutta vieläkin jokin osa minussa vierastaa ajatusta, että kehitysvammainen joutaa pois, selkävammainen ei, entäs sitten sokea? Missä menee raja, jos yhdenkään kanssa ei voi harrastaa, mutta jokainen pystyy olemaan kiva kotikoira. Ihmisen valta on hirmuinen tässä asiassa...”

Syksyn aikana kävin läpi paljon erilaisia tunteita, katkeruutta, itsesäälissä rypemistä ja filosofista pohdintaa tyyliin: onko koiralla oikeus itsenäiseen olemassaoloon ihmisestä riippumatta, vai onko koiran kohtalo täysin sidottu sen tarpeellisuuteen?  Tässä tapauksessa minä kuitenkin tarvitsin Kompaa yhtä paljon kuin se minua ja päätin jatkaa päivän kerrallaan.

Blogi 13.12.2010

”Lenkillä tapahtunutta: törmäsinpä puolituttuun, jonka kanssa sitten jäätiin jutustelemaan toviksi. Oleellisimmat kuulumiset vaihdettuamme, hän katseli koiria ja kysyi, että mikäs näistä nyt ei ollut ihan terve? Höh, eikös toi nyt ole ihan selvää, ajattelin, kunnes katsoin otuksia: yksi makaa hangessa jalat kohti taivasta ja kieli poskella, toinen tuijottaa fanaattisesti täristen mun jalkojani, potki lunta, potki lunta ja kolmas volttaa loputonta ympyrää kun ei eteenpäinkään pääse. Havainnointihetkestä riippuen, ihan yhtä terveitä me kaikki taidetaan ollaan.”

Vähitellen lopetin murehtimisen ja annoin elämän jatkua, tuli mitä tuli.

Ja tulihan sitä, paljon iloa, mutta myös surua. Kompa oli hyvin levoton syksyllä 2011. Se karkaili, riehui, ei nukkunut öisin ja lisäksi se sai parin viikon sisällä useita epileptisiä kohtauksia. Olin varannut sille lopetusajankin, mutta pari päivää ennen se rauhoittui, sen kanssa pystyi lenkkeilemään normaalisti ja jostain rusina-aivojen kätköistä se väläytti täydellisin perusasentoon tulon ruokakupin saadakseen, vaikkei oltu vuoteen enää mitään opeteltu. Miten olisin voinut viedä tämän korvista hännän päähän asti nauravan koiralapsen piikille? Peruutin ajan aamulla. Lääkäri suositteli ataksiankin oireita lievittämään käytettävää epilepsialääkitystä eikä kohtauksia enää tullut. Se oli muutenkin levollisempi, lenkit alkoivat olla mukavia ja useimmiten minä heräsin ensimmäisenä aamuisin. Mikä järistys aivoissa sitten olikaan tapahtunut, tilanne oli tasaantunut. En ole katunut, että annoin sille vielä mahdollisuuden, sen aika ei ollut vielä mennä.

Kompa täytti juuri 4 vuotta, eikä sen tila ole huonontunut. Se on mukava kotikoira, nukkuu hyvin, juoksee pihalla ja metsässä kavereiden kanssa, leikkii palloleikkejä ja vaatii rapsutuksia, kun vietetään illalla sohvalla yhteistä laatuaikaa. Se on myös oppinut kerjäämään ruokaa, joten sen kanssa on helpompi liikkua kodin ulkopuolella. Välillä käymme leikkimässä agilityesteillä, se pystyy suorittamaan ne keinua lukuun ottamatta kaikki. Useaan peräkkäiseen hyppyyn sen koordinaatio ei kuitenkaan riitä, myös epätasaisessa maastossa liikuttaessa huomaa etteivät sen tasapaino ja motoriikka ole ihan kunnossa. Tasamaalla se ei jää kavereistaan jälkeen, voimaa ja vauhtia löytyy. Ja itsepäisyyttä, elämä on kaikille helpompaa, kun Kompa saa pitää rutiininsa. Lenkillä tapellaan, että käännytäänkö aina siitä samasta kohdasta, vai voitaisiinko vaihteeksi mennä jonnekin muualle ja kun sen pyytää sisälle, pitää ulko-ovi avata ja sulkea kaksi kertaa ennen kuin se tulee kynnyksen yli. Pieniä murheita sen rinnalla mitä voisi olla. Olen tehnyt itselleni selväksi Kompan hyvän elämän kriteerit, eiväthän ne ole sen ihmeellisemmät kuin terveelläkään koiralla. Ja kun ne eivät enää jonain päivänä täyty, on päästettävä irti.

 CA yksinkertaisesti

Cerebellar Abiotrophy(CA) eli pikkuaivoataksia on sairaus, jossa pikkuaivoista alkaa heti syntymän jälkeen tuhoutua soluja, pääasiassa purkinjen soluja. Sairaus vaikuttaa mahdollisesti myös muihin alueisiin aivoissa. Pikkuaivot säätelevät koiran tahdonalaisia liikkeitä. Häiriöt sen toiminnassa voivat aiheuttaa tasapaino-ongelmia, jalkojen jäykkyyttä, korkeaa ja/tai leveää askellusta, asentotunnottomuutta sekä pään ja kehon tärinää. Oireet voivat vaihdella lievästä pään nykimisestä täydelliseen kyvyttömyyteen hallita liikkeitä. Jos muita aivojen osia on vahingoittunut, fyysisten oireiden lisäksi voi esiintyä muutoksia käytöksessä, sisäsiisteysongelmia, aggressiivisuutta, tajunnan alenemista, sokeutta ja kohtauksia. Oireet alkavat tulla esiin yleensä 6 – 12 viikon iässä ja sairaus etenee tapauskohtaisesti. Jotkut koirat sopeutuvat toimintahäiriöön säilyttäen kohtuullisen toimintakyvyn pidemmänkin aikaa; koiran tila voi pysyä suhteellisen vakaana useamman vuoden.

CA:n on arveltu periytyvän resessiivisesti eli molempien vanhempien on oltava sairauden kantajia. Kantaja on ilmiasultaan terve, joten pelkästään sairaiden yksilöiden eliminoiminen ei ole estänyt taudin leviämistä.  Aikanaan Australiassa kantajia on käytetty uudestaan terveiden pentujen toiveessa ja lisäksi ilmiasultaan terveitä pentuja taas käytetty eteenpäin. Tästä syystä CA:ta kantavia koiria epäillään olevan useissa linjoissa. Tutkimusryhmä Australiassa on yrittänyt kehittää geenitestiä kantajien seulomiseksi jo monta vuotta, mutta viallisen geenin tunnistaminen on osoittautunut hankalaksi. Ryhmän uusimmat tutkimukset viittaavatkin siihen, että sairauteen vaikuttaa useita geenejä. Tätä ajatusta tukee myös se, että usein syntyy kokonaisia pentueita, joista kaikki tai lähestulkoon kaikki pennut ovat sairaita.

CA on onneksi harvinainen sairaus ja todennäköisyys saada CA-pentu on huomattavan paljon pienempi kuin esimerkiksi epilepsiaa sairastava pentu.