Nimittäin suureksi ilokseni Ansa-rouva on päättänyt hyväksyä Kaskun leikkikaverikseen ja pihalla mennään melkoista rallia. Yleensä aloitetaan keskittyneestä väijymisestä, jonka Ansa päättää hirmuiseen hyökkäykseen ja Kasku pinkoo jäniksenä edellä koko naama hymyssä, korvat supussa niskaa vasten ilmanvastuksen pienentämiseksi, eikä Ansa harmikseen saa sitä kiinni. Toisin päin ei asetelma ole vielä ollut, Kasku on viisaasti hieman varovainen vielä, eikä uskalla tehdä aloitetta hippasille lähdöstä. Välillä tosin pyrähdykselle lähdetään yhdessä ilman väijymistä ja silloin voidaan hiukan töniäkin toista ja vienosti murista. Sisälläkin Ansa heittelee palloa Kaskulle, muka tarjoaa sitä, mutta Kasku tietää hyvin, että korvilleen siitä vain saa ja sisäleikki onkin hieman yksipuolista. Ansa on vähän turhan raju matami, vaaditaan melkoista rohkeutta tulkita ämmän ärinä oikeesti leikiksi, minä kylläkin huomaan eron, mutta en olekaan se joka erehtyessään saa tukkapöllyä :)
Kaskulle tuli siis yksi vuosi täyteen ja siitä on kasvanut melko taitava otus. Vaikka toisaalta tuntuu, että se on ollut tollanen aina, syntynyt päteväksi. Pitäiskin käydä lukemassa aiempia kirjoituksia, voisi mieli muuttua. Kuvia kun ei juuri nyt ole tullut otettua, kaivoin esille vanhan pujotteluvideon ja ihan oikeesti, ollaan me edetty, vaikka siinäkin asiassa muistin, että samassa ollaan mistä lähdettiin, välissä vain on tehty kaikenlaisia ihme kokeiluja. Eli elokuun helteissä otettiin ekoja kujakeppitoistoja ja sitten päädyttiin marraskuun toppavaatetukseen, vaikka hallissa lämppäri huutaakin taustalla (olenko muuten muistanut tarpeeksi kehua, että meillä on ihan parhaat harjoitteluolosuhteet ja vielä kohtuulliseen hintaan, kiitos ATT!). Kaskulla näyttäisi vauhtikin kasvaneen, oikein kiva huomata tuokin asia.
Viikko sitten "käväistiin" Pieksämäellä Kauheessa pentutapaamisessa ja olipa hauska nähdä sisaruksia livenä! Ensin ajatteli, ettei siitä ruskeasta laumasta omaansa enää löydä, mutta loppujen lopuksi kaikissa oli ihan omat piirteensä. Treenit meni meidän osalta kivasti, vaikka tokon kanssa mulla on aina sama ongelma: en oikein tiedä mitä haluaisin kouluttajan kanssa tehdä, koska periaatteessa tiedän itse mitä pitäisi tehdä, sitten vaan myös pitäisi tehdä se minkä tietää. Eikä mun tule tehtyä, ainakaan riittävän usein ja riittävällä tarkkuudella. Mutta hyvin sain palautusta taas maanpinnalle mm. perusasennon opettamisessa ja suurimpana asiana, huomasin millä innokkuudella ja palolla voi tokoonkin suhtautua. Siis, jotkut toiset. Se, etten siihen itse pysty, onkin sitten eri asia, pitääpi pohtia asiaa. Päivän päätteeksi pääsi agilitaamaan ja se vaan on meidän juttu, vaikken siinäkään mitenkään voi sanoa loistavani, toisin kuin Kasku. Mutta niin ihanan rentoa ja hauskaa touhua.
Kaskun alo-avo -kurssi päättyi tällä viikolla ja nyt pitäisi itsekseen saada liikkeet valmiiksi. Uhosin, että meitä näkyy sitten kurssilla seuraavaksi voi-evl -teemassa, kun alemmat luokat on kokeissa läpäisty. En tosin puhunut minä vuonna tämä tapahtuu. Hyppy on myös koevalmis, mutta eipä paljon auta, jos seuraaminen ei etene. Luultavasti mä ryntään taas kokeeseen vaillinaisen seuruun kanssa, pääsen kyllä alemmat luokat läpi ja sitten peli onkin menetetty, koska sellaisella menolla ei ylempiin ole mitään asiaa ja koira on jo oppinut tekemään huonosti, enkä mä jaksa korjata. No, mutta, onpa taas asenne!
Eli palataan agilityyn, koska se ei saa verenpainetta nousemaan. Odotellaan pääsyä johonkin ohjattuun koulutukseen, rimoja tarttis nostaa ja päättää kannattaako maksaa hirmu paljon hyppytekniikkakurssista, jos ei niitä harjoitteita sitten kuitenkaan itsekseen myöhemmin tee. Mutta on ton kakaran kanssa vaan niin hauska tehdä, ihana 1-vuotias kelpieapina.
Kommentit