Viime viikonloppuna käytiin lauantaina Porissa päästämässä pahimmat höyryt Ansasta. Eka radalla se pudotti alun rimat, alusta taisi yllättää pehmeydellään, ajatukseni jäi siihen ja koira karkasi, hyl. Tokalla radalla ihan ok alku, mutta kun ei ole jarrua, niin ei ole. Siis ihan mun virhe, alussa pystyin olemaan tarpeeksi tiukka, mutta vauhdissa lipsuu, taas hyl. Hyppyradalla otettiin pitkästä aikaa hyl kolmella keppikiellolla, mutta loppurata tosi kivan tuntuisesti, kuten usein ennenkin raivostuttavan virheen jälkeen. Ansa oli ehkä hiukan vaisun oloinen, vaikka ohjaajan hanskasta radalla pääsikin lähtemään.

Sunnuntaina kisattiin sitten ATT:n seuramestaruuksista ja mä olin pahalla tuulella, siis todella pahalla tuulella, hallille tullessani. En tiedä mikä oikein otti niin vahvasti päähän, mutta ainakin harmitti, että tuli sinnekin ilmottauduttua, kun ei siitä ennenkään ole mitään tullut, porukkaakin oli ihan liikaa, menisi koko päivä johonkin epäviralliseen yhteen kipaisuun radalla, me oltiin tietysti vielä ekat lähtijät. Ja satoikin, oikein kastui ja koirat oli hankalia, kaikki kolme. Että hyvin alkoi se päivä. Koitin siinä sitten keskittyä rataan, kun kerran taas oli mahdollisuus pitkään tutustumiseen. Mutta tuomari hemmetti meni sitäkin sitten muuttamaan ennen maxeja. Ei siis mitenkään oleellisesti mutta siinä vaiheessa se tuntui suunnilleen maailmanlopulta. Yllättäen tultiin kuitenkin nollalla maaliin ja saatiin jäädä odottamaan finaalia. Fiiliskin alkoi olla hiukan parempi. Todistusaineistosta kiitos ilmeisesti Maijan toimeksiannolle ja Mikan kuvaukselle, itse olen tullut tosi laiskaksi kuvauttamaan ratoja. Hiukan tähän on vaikuttanut tietysti se, että mulle jää onnistuneista radoista ihanan ruusunpunainen mielikuva ja sitten video paljastaa, ettei se nyt ihan kuin ajatus mennytkään.

http://youtu.be/zBH-bJuRVFU

Eihän meidän siivekkeiden pyörimiset edelleenkään ole kovin mallillaan, mutta ei se nyt ainakaan takaisin päin hypännyt, että jotain on opittu. Ja vauhti oli kadonnut johonkin kokonaan, jäi vissiin Poriin. Tai naulakon alle, minne Ansa on nyt keksinyt tehdä pesän. Säikähdin oikein, kun hain naulakosta jotain ja sieltä takkien alta, liukuoven raosta, ilmestyi ilmeisesti hiukan valeraskaana oleva typykkä.

Finaalirata oli jotenkin hypäriä helpomman tuntuinen tai sitten se fiiliksen nousu vaan sai asiat näyttämään valoisemmilta. Kepeille vienti tuotti hiukan pohdintaa, mutta kun tiedän kuinka huonosti Ansa lähtee mukaan mun liikkeeseen, (siis ohjaukseen nimeltä perusohjaus, tällainen pikkujuttu on jäänyt meiltä opettelematta) niin päätin tehdä sen kohdan sylkkärinä, se jostain syystä toimii meillä paremmin. A:n kontakti nyt olisi voinut olla parempikin, mutta puomilla odotti kiltisti, kun kerran käskin. Jäin itse niin pahasti jälkeen arviointivirheen takia, että halusin varmistaa kontaktin jälkeisen kohdan odotuttamalla koiraa. Se oli oikein kiltti pikkuotus tällä kertaa.

http://youtu.be/IsbvGI9iS4A

Ja mehän siis tehtiin tuplanolla, meidän uran eka ikinä missään olosuhteissa. Hetken pohdin lasketaanko tämä, kun tuli epiksissä, mutta lasketaan se, katson tavoitteen täyttyneeksi. Ja seuraava tavoite on tehdä sama virallisissa.

Ja koska oltiin ainoa tuplanollan tehnyt koirakko, me ollaan nyt ATT:n maxien avoimen luokan seuramestarit 2012! Halutessaan voi pohtia johtuuko tämä meidän hyvyydestä vai ihan vaan siitä, miten pienestä kaikki on kiinni. Taakse jäi nimittäin taatusti nopeampia ja parempia pareja. Tää on hauska laji, varsinkin kun joskus on onni puolella. Taitoakin tämä ohjaaja koittaa kovasti kartuttaa, joka kisassa on tarkoitus olla hiukan parempi, mutta ehkä mä vaan hoidan tämänkin harrastuksen hiukan vasemmalla kädellä, kuten muutkin tähän mennessä. Mutta onneksi mä olen hiukan molempikätinen.