Ehkä on hiukan liian aikaista iloita, mutta musta alkaa tuntua, että mulle on kyllä melkoisesti liioiteltu selkäleikkauksen hurjuutta. Kyllä nyt vaikuttaa, että kastraatiosta toipuminen oli hankalampaa meille molemmille. Eihän toi koira ole ollut päivääkään mitenkään kipeän oloinen tämän leikkauksen jälkeen. Eilen otin kipulaastarin pois kyljestä, kun se alkoi hiukan aiheuttaa rapsutusta ja sieltä alta paljastuikin pieni ihorikko, se nyt tässä eniten tuntuu vaivaavan Bondia. Mutta sukka jalkaan, rasvaa iholle ja eiköhän se mene pian ohi. Muuten ollaan eletty melko normaalisti, ilman lenkkejä tietysti. Ja se alkaa kyllä hiukan näkyä tylsistymisenä.

Paljasta pintaa.                                                                   Seuraneidin kanssa lattiasohvalla.

Aamulla kävin tyttöjen kanssa pidemmällä metsälenkillä ja jälleen kerran oli mahtavaa nähdä se juoksemisen ilo. Tuli siinä kävellessä myös pohdittua luonteen vaikutusta energian kulutukseen. Ansa juoksee täysillä sinne tänne, vaihtaa ilmassa suuntaa ja lyttää Kompan välillä turpeeseen tyyliin "tätähän sä koko ajan kerjäät". Kaiken se tekee todella kevyen näköisesti ja pysähtyessään se läähättää hetken ja on sitten ihan kuin ei olisi mitään tehnytkään. Kompa ylivilkkaana otuksena läähättää jo ihan normaalistikin, saatikka juostessaan Ansan perässä ja yrittäessään pysäyttää sitä vaihtelevassa metsämaastossa. Sen meneminen on paljon raskaamman näköistä kuin Ansan. En taida yhtään enää ihmetellä miksi Ansa joutuu tyytymään päivässä 1,5 desiin light-ruokaa ja Kompalle ei riitä 5 desiä high energy-ruokaa. Tasan ei käy onnen lahjat, ei.

Kompa muuten osaa olla tosi ärsyttävä. Välillä se pääsee kyseenalaiseen tavoitteeseena, välillä Ansa armahtaa. Itse en jaksa enää puuttua asiaan, ainakaan niin kauaa kun ei veri lennä. Alla pari videota steppaavasta riesasta.