Kompan kanssa on mennyt niin hyvin, että uskalsin asettaa sen tulikokeeseen ja Pinko tuli tänne evakkoon. Pinkon oman kodin ovat kamalan ällöttävät termiitit vallanneet. Hiukan tuntuu kyllä oudolta, että Pinko ei jaksa pentujen touhuja, kun seuraa miten kärsivällisesti se kuuntelee Kompan kiroamista suoraan korvaansa tai kun meno yleensäkin näyttää tältä, Pinko iskee korvat tötteröllä silmänvalkuaista ja Ansa perskärpäsineen vilauttaa hemaisevan hymyn:

Notkeaa menoa, sanoisin.

Kompa ei alkuun ollut kovin riemastunut pappan tapaamisesta, varsinkin kun ne treffasivat hallin pihassa  remmissä. Ansakin väläytti hampaitaan, kun isukki tervehti turhan läheisesti mua. Siitä olikin sitten kiva lähteä sullomaan niitä pieneen autoon, kun matkan varrella otettiin vielä kyytiin autorikosta kärsineet Maija, Kami ja Ledi . Mutta ihmeen hyvin me kaikki kahdeksan pikku-Toyoon mahduimme, yllättäen Kompakin antoi Kamin matkustaa vieressään ja Ledi hallitsi hyvin vaihdekepin käytön. Olishan se tietysti ollut kokemus sekin, kun motarilla Maija olis joutunut sulloutumaan takaosaan erottelemaan riitapukareita. Kelpiet on kyllä tosi näppärän kokoisia otuksia ja osaavat tarvittaessa käyttäytyä oikein sivistyneesti. Seuraavana päivänä vaihtui kuitenkin isompi auto alle. Pinkokin tykkää enemmän ajaa Opelilla, siitä saa kivasti hätävilkut ja radion päälle hallin pihassa, jos meinaa aika käydä pitkäksi tai muuten vaan pitää tehdä tyttöihin vaikutus.