Pääsiäinen vietettiin lähes kokonaan agilityn merkeissä, mitäpä sitä muutakaan, kiva kun voi keskittyä olennaiseen. No, perjantaina käytiin sentään elokuvissa. Ja sunnuntai-iltana mökillä täyttämässä maha ja myös oma jääkaappi äidin herkuilla.

Kisat meni surkeasti, juuri silleen kuin kotikisoilla on tapana mennä, ei paljon suurempaa pelleä voi taas ihminen itsestään tehdä. Mutta koska kaikki on taidettu jo sillä saralla kokea, ei anneta sen haitata ja otetaan ilo irti sieltä mistä se irtoaa. Lauantaina Tsaulla Ansa kävi aluksi agiradalla, ja sen tyrin itse jo ennen starttia, kun kuulin väärin rataantutustumisryhmät. Koska tutustuin toisessa ryhmässä, jäin sitten ihan rauhassa odottelemaan meidän vuoroa siellä jossain loppupäässä, vaikka oikeesti me oltiin melko alussa ja kamalalla kiireellä juoksin hakemaan koiran, kun asiaan heräsin. Siitä sitten suoraan lähtöön ja ehdin käydä mielessäni läpi normaalin ajatuskaavion, että onko koiralta takki pois, panta pois, onko mulla kaikki ok ja sitten asetutaan lähtöön --- mitä hittoa mulla on kädessä! No palkkapatukkahan se siinä. Nakkasin sen sitten vielä vilkkaasti pois, eikä tuomari tainnut siihen reagoida. Oma vähäinenkin keskittyminen oli kuitenkin hävinnyt ja Ansakin oli normaaliakin enemmän yksin radalla, tiemme erosivat esteellä nro 3. Hyppyradalla oli meille turhan hankala yhdistelmä keppi/putki/takaakierto. Ansan kanssa kepeille meno onnistui turhankin hyvin, mulle jäi liikaa aikaa, enkä sitten ajatellut, ettei se kestä mun tuijottamista ja pohdiskelua, että mites päin tässä nyt odottelis, että koira on pujotellut loppuun. Eikö tuolta alakautta kiertämällä olis muutenkaan oikein ehtinyt takaakiertoon. Pinkon kanssa en tiennyt ollenkaan miten se hakee kepit tai kestää mun puolenvaihdon, joten se sitten meni kuten meni. Mutta jotenkin tolleen olisi pitänyt tehdä Ansankin kanssa. Ihan kivasti Pinkokin vielä kulkee, tietysti sen kanssa pitäisi treenata, jotta kisaamisessa olisi jotain järkeä. Ja sunnuntaina ATT:llä meno ei ollut yhtään sen ihmeellisempää, joten ei siitä sen enempää. Maanantaina vielä kisatöissä ja alkoi kovasti kiinnostaa ykkösluokan radalla juokseminen. Kun ei vielä päästy sinne, tokoiltiin kentällä ja Kasku toimi upeasti.

Ansa ja Pinko hyppyradat

Tänään kävin hallilla kokeilemassa, että onko tosiaan pujottelu niin vaikeaa, kun ohjaaja tuleekin vastaan ja kyllä se vaan Ansalle on. Miten en ole aiemmin asiaan törmännyt? Eihän sitä tietysti ole treenattukaan, mutta että olen saanut tähän asti kisoissa vältettyä tällaiset tilanteet. Jos seison paikallani, se pujottelee mun kohdalle, tekee voltin ja aloittaa siitä siihen suuntaan, mihin katson. Jos peruutan, se kelpaa, mutta ei siis seisominen, eikä varsinkaan vastaan käveleminen. Ja kun se ei mene etupalkalle, niin eipä sitä sitten paljon paremmaksi saatu. Mutta tiedänpähän nyt välttää. Kasku sitten taas oli eri pätevä! Se pujottelee, vaikka mä liikun vastaan, kunhan palkka vaan on edessä, ilman en vielä kokeillut tätä. Mahtavaa huomata, että on tehnyt jotain oikein toisen koiran kanssa. Sitten jatkettiin matkaa Milan treeneihin tekemään valsseja. Ja saamaan taas hieman tiputusta maan pinnalle. Olin meinaan jo aikaistamassa meidän ekoja kisoja, mutta ehkäpä harkitsen vielä kuitenkin. Vaikka mitäpä se odottaminen mun ohjaamista parantaa, siinähän se vika on, ei koiran osaamisessa.

Kasku koittaa saada Pinkon leikkimään, tällä kertaa ei ihan onnistu. Pinko tuntuu kuitenkin viihtyvän kivasti, Kompakin on siihen nyt tottunut, vaikkei ne juurikaan yhdessä aikaa vietä. Jotenkin on vaan helpompaa viedä Bondi ja Kompa yhteisille lenkeille ja kuljettaa loppuja mukana treeneissä ja metsälenkeillä. Tänään loppui kuitenkin tila autosta, kun piti ottaa Bondi mukaan rokotuksille ja Ansahan on pakko ottaa mukaan Kaskun treenimatkoille, koska muuten noi ämmät tappelee kotona (itse asiassa, Pinkokin pitää tästä eteenpäin ottaa, koska nyt se ja Kasku ottivat lyhyen matsin, ei mitään vakavaa ja loppui kertakarjaisulla) Pinko siis jäi kotiin ja hemmetin juoni äijä oli heti käyttänyt tilaisuuden hyväkseen. Kauniisti se kyllä odotti keittiössä portin takana, kun tulin kotiin, mutta jotenkin vaan eteisen lipaston päältä oli pudonnut enemmän tavaraa lattialle kuin ihan vaan ajatuksen voimalla on mahdollista ja yksi pieni namipussi oli tyhjennetty ja pilkottu. Ja Kompa ei pääse koirahuoneesta pois ja ainakaan sillä ei ole mikään tarve palata sinne, jos se jotenkin onnistuisi kiertämään kaikki esteet. Onneksi ei ole tapana jättää paljoa syötävää mihinkään, Bondikin nimittäin varastelee tilaisuuden tullen kaiken löytämänsä avoimista repuista ja taskuista.