Vuosi on aloitettu hieman uusin kuvioin, sillä mun pentuvapaani on päättynyt ja työ kutsui viime viikolla. Ilmeisesti kuitenkin 23 kuukautta on oikein sopiva aika opettaa pennulle yksinoloa, Kasku on nimittäin ollut sen suhteen helpoin pentu ikinä. Mitään se ei ole tuhonnut ja ulos on tarpeet tehty, mitä nyt pari kertaa omaan punkkaan ja mun niskaan silloin ihan pienenä tyttönä. Työpäivä on sujunut hienosti kaikilla otuksilla, mulla taitaa olla eniten ongelmia pitkistä päivistä.

Bondin selkä alkaa olla melko huonossa kunnossa. Tai lonkat tai kyynärät tai ranteet, en oikein tiedä mitä se eniten oireilee, pitäis ehkä mennä läpivalaisuun, mutta miksipä se siitä muuttuisi. Pirteästi se kuitenkin haluaa touhuta pikkuvaivoistaan huolimatta ja sitten syödään pilleri päälle. Ostin sille tossut etujalkoihin, jos pysyis varpaan välit parempina lumessa, mutta ovat ilmeisesti liian oudon tuntuiset, koska se ontuu melko pahasti ne jalassa tehdyn lenkin jälkeen, joutuu varmaan nostelemaan liiaksi etusiaan. Joten tehdään lyhyempiä paljasjalkalenkkejä ja tarttis jaksaa kuskata se välillä kaupunkiin kävelylle, hajujen ihmemaailmaan.

Ansa voi paksusti ja on niin täysin mun sieluneläin ettei sitä paikkaa uhkaa mikään. Sen kisaaminen on luontevasti vähentynyt samalla kun Kaskun lisääntynyt. Yllättävän helpolta tuntuu jättää se kevyemmälle käytölle, kun yhdessä vaiheessa melkein itkin aikaa, jolloin en Ansan kanssa enää radalle pääse. Tuntuu kuitenkin, että me ollaan saavutettu yhdessä jo enemmän mihin aikanaan uskoin. Vieläkin hämmästyn kun luen jotain ranking-listoja ja huomaan meidän olevan paljon korkeammalla kuin ikinä olisin uskonut, eihän me siis ihan surkeita olla. Jos vaan koira pysyy terveenä, saa se hullutella radalla vielä pitkään, ainakin hyppyradat. Ja tässä yksi viimeisimpiä "jostain sen vitosen on aina tultava" -rata. Mutta loppusuorat ovat ihan parasta tämän koiran kanssa.

Kompa voi paremmin kuin olisin voinut kuvitella sen 5+ vuotiaana voivan. Ei mitään muutosta entiseen. Sen elämää määrää eniten juoksukierto ja jos olisin uskonut sen pysyvän hyväkuntoisena, olisi se ehkä kannattanut steriloida, mutta en mä nyt enää. Katsotaan nyt miten kauan mennään tällä tyylillä. Välillä herään muutaman kerran yössä päästämään sitä pihalle, vaikkei mikään hätä olekaan ja silti se pissailee sisällekin miten sattuu, välillä kaikki sujuu kevyesti juuri kuten haluan ja välillä taas etsin kuusikossa piilottelevaa koiraa taskulampun valossa ruokakuppia kolistellen. Onneksi sillä on nyt melko hyvä vaihe meneillään, se nukkuu paljon, käy asioillaan ulos päästessään, mutta pakenee kyllä kuusen kätköön pesää tekemään tilaisuuden saadessaan. Onneksi on piha aidattu, niin etsintäalue ei kasva liian suureksi. Töihin voi siis lähteä ihan levollisin mielin, kunhan ensin on saanut, aamuisin onneksi nälkäisen, kaverin sisätiloihin. Jotain eroahdistuksen tapaista sillä kuitenkin taitaa olla, sen verran hyvin kuolattu portin edusta on koirahuoneessa kun kotiin tulen. Tiedä sitten, miten paljon se itse asiasta kärsii.

Kaskusta voisi tässä vaiheessa kirjoittaa romaanin, mutta jos nyt ihan vaan jotain kirjaisi. Uuden vuoden paukuista se selvisi melko hyvin, vaikka MH-kuvauksen jälkeen tiesinkin sillä olevan paukkuherkkyyttä varsinkin matalassa vireessä paineen alla. Nytkin alku meni ihan kivasti, pihalla leikki vielä yöllä puoli yhdeltätoista pallolla, vaikka hiukan jo paukkuikin. Sisällä se oli hieman huolestuneen oloinen, eikä asiaa ainakaan parantanut, kun päätin nostaa rullaverhon pois ikkunan edestä, koska se näytti Kaskun mielestä omituiselta. Tietysti verhosta sitten katkesi naru ja se pamahti kamalalla metelillä katon rajaan. Ansakin katsoi paremmaksi poistua paikalta. Kasku ratkaisi tilanteen tulemalla sohvan nurkkaan makaamaan ja poistumalla sitten henkisesti toiseen ulottuvuuteen, aivan kuten silloin kun leikkaan sen kynsiä, puen valjaat tai tapahtuu muuten jotain ylivoimaisen raskasta pienen koiran kestää. Siihen se sitten kellahti jossain vaiheessa kyljelleen, ei kuitenkaan nukkunut, mutta vaikutti olevan ihan ok. Ja seuraavana aamuna kaikki oli unohdettu. Meillä tosin ei raketit lennelleet kuin muutaman tunnin naapurin toimesta, fiksua porukkaa onneksi. Eiköhän Kasku pärjää jatkossakin ihan hyvin. Agilityrintamalla aloitettiin heti 4. päivä kisoilla, joista jatkettiin viime viikonlopun kisoihin ja sitten ensi viikonlopun kisoihin. Me siis kisataan paljon. Enemmän kuin treenataan, mutta ei haittaa, ajattelin jatkaa Kaskunkin kanssa hyväksi havaitulla linjalla: jollei taidolla, niin tuurilla. Ja itse asiassa sehän osaa jo tosi paljon, vähän vaan meinaa ajatus häipyä vauhdin hurmaan. Omassakin tekemisessä on edelleen paljon korjattavaa, joten hyllyjä ropisee melkein samaa tahtia kuin Ansan kanssa aikoinaan. Mutta kyllä Kaskukin siitä sitten tasaantuu ja paranee vuosien mittaan. Ja lauantaina saatiin Vantaalta toinen luva, yhtä uupuu kolmosista.